Alasti saunassa vieraiden kanssa

Olin varannut sen viikonlopun itselleni jo helmikuussa, silloin kun pimeys tuntui siltä ettei se koskaan päättyisi ja kun ainoa asia joka sai minut nousemaan ylös aamuisin oli tieto siitä että jossain kaukana toukokuussa odotti kaksi vuorokautta joina kukaan ei tarvitsisi minua mihinkään. Kylpylähotelli Saimaan rannalla, yhden hengen huone järvelle päin, ei lapsia, ei työpuhelinta, ei ketään jolle olisin selitysvelvollinen. Kolmekymmentäkuusi vuotta ja ensimmäistä kertaa aikuisiällä matka jonka olin suunnitellut vain siksi että halusin.

Perjantai-iltana ajoin perille vasta kymmenen jälkeen. Vastaanotossa oli hiljaista, ja nuori mies ojensi avainkortin ja kertoi että saunaosasto oli auki yhteentoista asti mutta että lauantaina se aukeaisi jo aamukymmeneltä. Sanoin kiitos ja menin huoneeseen, avasin ikkunan ja jäin seisomaan siihen pitkäksi aikaa. Järvi oli musta ja tyyni, ja jostain vastarannalta kuului veneen moottori joka vaimeni vähitellen kunnes ei kuulunut enää mitään. Nukuin paremmin kuin kuukausiin.

Lauantaiaamuna heräsin ilman kelloa. Makasin hetken selälläni ja kuuntelin miten talo heräsi ympärillä, ovia kävi jossain käytävän päässä ja alhaalta kuului astioiden kilinää, eikä yksikään niistä äänistä vaatinut minulta mitään. Söin aamiaisen rauhassa, otin toisen kupillisen kahvia vaikka en olisi tarvinnut, luin lehden kannesta kanteen niin kuin ihmiset lukivat ennen kuin lehtiä alettiin selata puhelimesta. Kello yhdeltätoista laskeuduin alakertaan saunaosastolle.

Se oli hotellin uudempaa puolta, isot ikkunat järvelle, vaaleaa leppää ja mustaa liuskekiveä, ja käytävän päässä kyltti jossa luki että osasto on yhteinen ja uima-asu vapaaehtoinen. Olin lukenut saman lauseen nettisivuilta helmikuussa, istunut sohvalla villasukat jalassa ja ajatellut että sehän on ihan sama asia. Seinässä se näytti erilaiselta. Seisoin sen edessä ehkä puoli minuuttia ja kuulin oman sydämeni korvissani, ja se oli naurettavaa, ja tiesin sen itsekin.

Pukuhuoneessa oli minun lisäkseni kaksi naista, molemmat selvästi minua vanhempia, ja he riisuivat itsestäänselvästi ja juttelivat samalla jostain lapsenlapsesta joka oli päässyt lukioon. Toinen kysyi minulta oliko vesi kylmää. Sanoin etten ollut vielä käynyt. Hän sanoi että se on, mutta että se kannattaa silti. Se teki asian jotenkin helpoksi, se että joku puhui minulle säästä ja vedestä silloin kun olin ottamassa paitaa pois.

Riisuin minäkin, panin vaatteet kaappiin ja otin pyyhkeen. Kaapin oven sisäpuolella oli peili, ja katsoin siitä itseäni sen verran kauan että ehdin ajatella kaksi asiaa. Ensimmäinen oli se lista jonka jokainen nainen osaa ulkoa itsestään. Toinen oli se, että olin kolmekymmentäkuusi ja seisoin alasti saunassa vieraiden ihmisten kanssa keskellä päivää, enkä ollut kysynyt keneltäkään lupaa. Sydän hakkasi, mutta se ei liittynyt mitenkään siihen mitä olin tekemässä. Se liittyi siihen mitä olin lakannut tekemästä joskus vuosia sitten: menemästä jonnekin katsomatta ensin kenen mielestä se oli sopivaa.

Sauna oli iso ja loiva, kolme lauderiviä, ja siellä istui neljä ihmistä hajallaan. Nostin pyyhkeen laudelle, istuin alimmalle riville ja annoin lämmön tulla. Ensimmäiset minuutit menivät niin että olin tietoinen jokaisesta senttimetristä ihoani, ja sitten se meni ohi, niin kuin se aina menee. Löyly nousi ja laskeutui hartioille, ja huomasin että olin sulkenut silmäni ja hengittänyt ulos pitkään, ehkä ensimmäistä kertaa siitä kevättalvesta asti.

Kun avasin silmäni, ylimmällä laudelle oli tullut mies. Ehkä neljäkymmentä, hiukset lyhyet ja jo harmaantumassa ohimoilta, ja hän istui kyynärpäät polvilla ja katsoi ikkunasta ulos järvelle niin kuin siellä olisi ollut jotain katsottavaa. Hän ei katsonut minuun. Se oli ensimmäinen asia jonka hänestä huomasin, ja toinen oli se että se harmitti minua vähän.

Menin vilvoittelemaan laiturille. Toukokuun vesi oli vielä kylmää sillä tavalla joka pysäyttää hengityksen, ja kävelin portaita alas kunnes se ylsi rintaan, ja seisoin siinä kunnes iho turtui ja alkoi sitten polttaa. Kun nousin takaisin, hän tuli vastaan laiturille. Nyökkäsimme toisillemme niin kuin suomalaiset nyökkäävät, ja hän sanoi että vesi on kuulemma kymmenen astetta. Sanoin että tuntuu kylmemmältä. Hän hymyili ja sanoi että tuntuu aina.

Toisella löylyllä hän istui laudetta lähempänä. Emme puhuneet. Joku kaatoi vettä kiukaalle ja huoneeseen nousi se paksu, painava lämpö joka pakottaa laskemaan pään ja hengittämään suun kautta, ja tunsin miten hiki valui selkää pitkin ja miten hänen katseensa kävi minussa kerran ja siirtyi pois. Se ei ollut tunkeileva. Se oli sellainen katse jonka huomaa juuri siksi ettei se jää.

Kolmannella kerralla saunassa ei ollut enää muita. Iltapäivä oli kääntynyt, ikkunasta tuli matalaa valoa, ja hän oli tullut sisään minun jälkeeni ja istunut sen verran lähelle että olisin voinut koskettaa häntä jos olisin ojentanut käteni. Sanoin että olen Elina. Hän sanoi että Markus. Sitten hän kysyi olenko täällä yksin, ja vastasin että olen, ja että se oli koko idea. Hän nauroi lyhyesti ja sanoi että sama juttu.

Puhuimme ehkä varttitunnin. Hän oli tullut Kuopiosta, oli ollut viikon työmatkalla ja jäänyt viikonlopuksi koska ei jaksanut ajaa. Kerroin että olin varannut tämän helmikuussa ja miksi. Hän kuunteli tavalla johon en ollut tottunut, ei odottanut vuoroaan vaan kuunteli, ja kun hän seuraavan kerran nosti kauhan ja kaatoi kiukaalle, hän teki sen hitaasti ja katsoi minua sillä aikaa.

Se muuttui siinä. En osaa sanoa kumpi liikkui ensin. Hänen kätensä oli reidelläni ja minun käteni hänen niskassaan, ja suudelma maistui suolalta ja kuumalta puulta, ja lauteen lämpö poltti selkää kun nojasin taaksepäin. Hän suuteli kaulaa ja solisluuta ja alempaa, ja minä pidin kiinni laudelaudasta ja annoin sen tapahtua, ja huoneessa ei kuulunut mitään muuta kuin kiukaan sihinä ja oma hengitykseni joka kuulosti vieraalta.

Hänen kätensä liikkui reidelläni ylöspäin ja pysähtyi ennen kuin ehti perille, ja se pysähdys oli pahempi kuin mikään mitä hän olisi voinut tehdä. Kuulin itseni vetävän henkeä. Hän odotti, ja kun en siirtynyt pois, hän jatkoi, ja hänen sormensa löysivät minut ja olin märkä tavalla joka ei johtunut löylystä. Hän oli kärsivällinen sillä tavalla jota en ollut osannut odottaa. Ei kiirettä mihinkään, ei sitä tuttua tunnetta että joku suorittaa jotain jonka on kuullut toimivan, vaan pelkkää tarkkaavaisuutta, ja hän luki minua siitä miten hengitin.

Kun vihdoin sanoin ääneen mitä halusin, sanoin sen kokonaisin sanoin, ja se tuntui oudommalta kuin alastomuus. Hän kysyi vielä kerran olenko varma. Sanoin että olen. Hän veti minut syliinsä, ja lauteella, hiestä liukkaana, kuuma puu polttaen polvien alla, otin hänet sisääni hitaasti ja kuulin oman ääneni sekoittuvan siihen matalaan ähkäisyyn joka lähti hänestä.

Lämpö teki kaikesta raskaampaa ja hitaampaa. Liikuimme niin kuin vedessä liikutaan, painovoima toisin päin, ja hänen kätensä olivat lanteillani ja ohjasivat tahdin joka oli hitaampi kuin olisin itse ottanut. Hänen suunsa oli rinnoillani ja kaulallani, ja hiki valui meidän välissämme niin että ihot liukuivat vastakkain äänettömästi. Jossain vaiheessa lakkasin ajattelemasta ovea ja sitä että joku voisi tulla. Kiuas sihisi, ikkunasta tuli matalaa iltapäivän valoa joka teki hänen olkapäistään kullanruskeat, ja minä pidin kiinni hänen niskastaan ja annoin sen viedä.

Se tuli aaltoina, ensin kerran ja sitten uudestaan syvempänä ja pidempänä, ja puristin häntä reisilläni ja kuulin itseni sanovan jotain mikä ei ollut sanoja lainkaan. Hän hidasti sen ajaksi, antoi sen mennä läpi, ja vasta sitten liikkui uudestaan. Hän tuli pian sen jälkeen, kasvot kaulaani vasten ja käsi selkäni takana, ja jäimme siihen istumaan kiinni toisissamme kunnes lämpö kävi sietämättömäksi ja molempien oli pakko nauraa sille.

Menimme järveen yhdessä. Kylmä vesi otti kiinni niin että molemmat vetivät henkeä samaan aikaan, ja hän nauroi, ja minä nauroin, ja seisoimme rinta syvyydessä vastakkain hotellin valojen alla. Hän kysyi haluanko syödä illallista. Sanoin että haluan.

Söimme kahdestaan ravintolassa kello kahdeksalta. Olin pukeutunut siihen ainoaan mekkoon jonka olin ottanut mukaan, ja hän oli ajanut partansa, ja meissä molemmissa oli jotain naurettavan juhlallista siihen nähden mitä olimme tehneet viisi tuntia aiemmin. Puhuimme kaikesta muusta. Hänen työstään, minun työstäni, siitä miten kumpikaan ei ollut käynyt kunnolla lomalla vuosiin. Hän kysyi mitä olisin tehnyt jos olisin kääntynyt takaisin siinä käytävällä. Sanoin että olisin mennyt huoneeseen ja katsonut telkkaria, ja hän sanoi että se olisi ollut harmi, ja minä sanoin että olisi.

Yön hän vietti minun huoneessani. Ikkuna oli auki, järveltä tuli viileää ilmaa, ja toisella kerralla meillä oli aikaa eikä lämpö kiirehtinyt meitä mihinkään. Nukahdin joskus kolmen jälkeen hänen käsivartensa alle enkä herännyt kertaakaan.

Aamulla hän lähti aikaisin koska hänellä oli pitkä ajomatka. Hän ei luvannut mitään eikä pyytänyt mitään, suuteli ovella ja kiitti, ja jätti puhelinnumeronsa hotellin lehtiöön yöpöydälle. Otin sen mukaani. En ole vielä soittanut, mutta lappu on lompakossa, ja tiedän tasan tarkkaan missä se on.

Se mitä siitä viikonlopusta jäi, ei ollut se laituri eikä se lause jonka hän sanoi ovella. Se oli se puoli minuuttia käytävällä sen kyltin edessä, ennen kuin menin sisään.