Kaunis ajatus – Pienet sormet pianolla – Osa 1

Tämä on täysin, 100% fantasiaa, eikä pohjaudu minkäänlaiseen totuuteen. Ei roolihahmot, ei tapahtumat, eikä paikat. Kaikki on vain ja ainoastaan minun päässä tapahtunutta….

Tunnustan olevani jopa erittäin hyvin toimeentuleva ja elämästäni täysin rinnoin nauttiva liikemies. Firmalla menee hyvin, olen päässyt keventämään luotettaville ihmisille omaa työtaakkaani ja pystyn jakamaan työaikaani omien menojeni mukaan. Vaimoni ei ole ollut työelämässä sen jälkeen kun päästin 49% firmasta pörssiin ja rakensin meille meidän unelmatalon.

Valitettavasti kaikki mikä kiiltää, ei kumminkaan ole kultaa ja vaimoni alkoi kyllästymään shoppailemiseen ja lyhyisiin viikoloppuhemmotteluihin. Hän hankki ihanan valkoisen pianon, sisustimme yhden huoneen vain musiikkia varten, toki se vaati myös pientä remonttia. Huone suurella ikkunalla, kiviseinillä ja parketilla vaati musiikin täydelliseen akustiikkaan ammattilaisen käden. Tein sen, tai teetätin sen kaiken mielelläni, olihan tarkoitukseni myös saada vaimoni tyytyväiseksi ja hänenkin päiviin jälleen jonkin tarkoituksen.

Vaimoni palkkasi kuukaudeksi itselleen opettajan, joka sai hänen muistin sopukoista pian vanhat taidot esiin ja pian hän pimpottelikin pianoa ihan itsekseen ja sai rytmistä jälleen kiinni. Mutta eihän sekään yksinäisiin päiviin pitkästi valoa tuonut ja hän ilmoittikin minulle sopineensa paikkakunnan musiikkikoulun kanssa, että hän opettaisi jonkun vähävaraisen perheen lapselle pianon perusteita. Perusteisiin taito riitti hienosti, mutta vaimoni tunsi myös rajansa. Joku jolla on intohimoa, oppimishalua ja oma-aloitteisuutta, mutta perheellä ei ole mahdollisuutta häntä tukea. Mahdollisten oppilaiden haastattelut olisivat kuulema jo loppusuoralla ja hänen tulisi valita enää kahden ehdokkaan välillä. Pekka oli 13 vuotias seiskaluokkalainen ja Lea 10 vuotias nelosluokkalainen. Taustat molemmilla kirjavat ja valitettavan epäonnekkaat sen ikäisille nuorille.

Jos olisin ikinä osannut millään mittarilla aavistaa mitä valinta toisi tullessaa, en olisi kannustanut vaimoani valitsemaan Leaa. Kunpa olisin nähnyt edes kuvan hänestä, niin olisin saattanut tunnistaa vaaran merkit. Mutta, sinä kauniina aurinkoisena iltapäivänä, kun tuo tyttö astui ensimmäistä kertaa meidän eteiseen, olin myyty. Ikinä, ei i k i n ä ole yksikään tuon ikäinen tyttö saanut minua hämilleni. Ja Lea teki sen tekemättä mitään. Vaimoni avasi oven Lean soitettua ovikelloa ja aurinkokin himmeni tuon säteilyn tieltä, minkä Lea toi oviaukkoomme. Lean sirous hänen kauniissa kevyessä keltaisessa kesämekossa, hänen vaaleat avoimet pitkät hiukset, säteilevät vihreät silmät, luomoava ujo hymy, utelias ja innostunut olemus… Luoja miten voi Lean kokoinen ja ikänen tyttö lyödä tämmöisen ikääntyneen miehen jalat alta? Tekemättä mitään, vai olemalla oma itsensä. Vaimoni antoi Lealle yllätyksekseni pienen kevyan halauksen ennen kuin Lea astui sisään. Lea potki jalastaan pienet valkoisen tennarit ja kipitti suloisesti sukkasillaan luokeni käsi ojossa, ”moi mä oon Lea. Siis se joka tulee sotkee teiän talon kotirauhaa”. Nauroin ääneen, sillä tämä neiti ei sotkisi vain talon kotirauhaa, vaan hän otti sen haltuunsa. ”Tervetuloa Lea, mun nimi on Pekko ja mä siis asun täällä ton sun open kanssa. Älä anna mun häiritä teitä, enkä mä anna teidän häiritä mua”. Lean vihret silmät omissa sinisissäni, kuunnellen minua keskittyneesti ja nyökäten. ”Millä sä muuten tulit”, kysyin aidosti kiinnostuneena. ”Bussilla, se musiikkikoulu maksaa mulle liput”. Katsoin iloisen hämmentyneenä vaimoani joka olis silmin nähden otettu Lean rempseästä otteesta ja reippaudesta.

Seurasin Leaa ja vaimoani keittiöön, missä vaimoni alkoi tekemään Lean kanssa aikataulutusta tuleville kuukausille. Näin kun vaimoni merkkasi yhteiseen viikkokalenteriimme ”LEA” niille päiville, kun oppitunnit sijoitettiin. En pysty enää näin jälkikäteen sanomaan miksi, mutta tyttöjen huomaamatta merkkasin päivät myös omaan kännykkäkalenteriini. Tulevien viikkojen tiistait ja torstait Lea ilmaantui aina ajoissa ovemme taakse ja oli reipas ihana itsensä. Ei ehkä tässä vaiheessa enää yllätä ketään, jos kerron pitäneeni aika pian tiistait ja torstait etäpäivinä, tai kokonaan vapaina. Nautin joka kerta siitä kun tuo säde ilmaantui, milloin missäkin ihanassa asussa. Mutta useimmiten kumminkin semmoisissa asuissa, jotka jättivvät mielikuvitukselle suhteellisen vähän tilaa. Lyhyitä shortseja, minihameita, lyhyitä hameita, pitkiä läpikuultavia hameita, tiukkoja farkkuja, lyhyitä toppeja, tiukkoja toppeja… Luoja! Jäin itse itselleni aina uudelleen kiinni siitä miten tuo kaunokainen sai minut jähmettymään paikoilleni, tiesin tuijottavani. Mutta koskaan en saanut pahaa katsetta takaisin. Tiedän nyt, että tuo reagoimattomuus kannusti minua jatkamaan, kannusti minua olemaan minä, peittelemättä. Tiedän nyt, että Lea tiesi ja tunsi jokaisen katseeni, mutta tiedän myös… että hän nautti huomiostani. Juttelimme aina vain hyvin vähän ennen kuin tytöt vetäytyivät pianon äärelle, tiesin olevani kateellinen vaimolleni kun hän sai viettää aikaa kahden tämän sydämmen valloittajan kanssa. Tajusin jopa kysyväni itseltäni, miten saisin samanlaista laatuaika tytön kanssa.

Kesähelteet loppuivat, Lean viides luokka alkoi, tajusin pelkääväni että häne koulu ja kouliun tanssiryhmä alkaisi veloittamaan pianotunteja, mutta näin ei käynyt. Pääsin pian merkkaamaan uusia ”etätyöpäiviä” kännykälleni ja tiesin olevani tuon tytön pauloissa. Vaimoni ei enää edes yrittänyt tulla avaamaan ovea, kun hän tiesi minun meikein kyttäävän ikkunasta milloin saisin Lealle avata oven. Alkusyksystä Lean saapuessa kerran otin hänet kevyeen halaukseen, tajuamatta mitä edes oikeasti olin tekemässä. Vaimoni odotti tyttöä musiikkihuoneessa ja tilanne vaan kaatui syliin. Tajusin tekemäni vasta kun sain Lean kädet vyötäröni ympärille ja hän rutisti minua isosti takaisin. Hänen silmät nauliintyuneina ylös minuun, valtava hymy huulilla paljastaen kauniit suuret etuhampaat. ”Autsch… siis huh, anteeksi! Nyt en ihan itsekään ymmärrä miten mä näin”… Katsoin tyttöä hieman huolestuneena alas silmiin. ”Näytänkö mäsille et mua haittais”, sain hymyilevän vastaksen. Sydämmeni oli kurkiussa, se vei puhekykyni hetkeksi ja sain vaan typerän näköisen pään pudistuksen aikaiseksi. ”No hyvä, sithän kaikki on ok”, Lea katsoo edelleen silmiini ja olen kuolla.

Seuraavien kahden viikon aikana haleista tuli selkeästi meidän pieni yhteinen salaisuus, sillä se sallittiin aina vain silloin jos vaimoni odotti Leaa musiikkihuoneessa. Sain Lealta jopa kysyvän katseen, tarkastukseksi siitä missä vaimoni on ja saisimmeko halata toisiamme. Enää en kyennyt työskentelemään Lean ollessa paikalla, ajatukset liikaa hänessä. Aivan liikaa, liian liikaa. Tiedostin sen, mutta silti päädyin miettimään meidän haleja, miten ihanalle siroudelle hän tuntui ja kuinka nautin kun sain saattaa hänet käsi selällä, hartreella tai niskassa musiikkihuoneen ovelle. Joskus kämmeneeni tarttui tytön saippuan tai shampoon tuoksu ja löysin itseni istumasta kotitoimistollani kämmen nenälläni.

Syksy teki pelottavaa vauhtia tuloaan ja Lean vaatteet muuttuivat valitettavasti aina pidempilahkeisemmiksi ja pidempihihaisiksi, silti sain joskun vilauksen kauniista litteästä masusta. Halit jatkuivat, ne muuttuivat pidemmiksi. Katseet muuttuivat pidemminksi, eikä kämmeneni enää pysyneet rennosti tytön ympärillä. Annoin nille vapauden liikkua, vapauden tuntea, vapauden nauttia. Saatoin hänet joka kerta musiikkinuoneeseen ja tuon lyhyen matkan silittelin tuota kaunista selkää ja joka kerta sain ovella kiittävän tai hyväksyvän hymyn. Olin lumoutunut Leaan.

Sain syyskuussa kuulla vaimoltani että Lea täyttäisi tämän viikon torstaina 11 vuotta ja hän haluaisi yllättää Lean pienellä juhlalla ja antaa Lealle harjoitusvapaan. Tunsin olevani luonnottoman iloinen siitä, että vaimoni selkeästi halusi minun olevan osana Lean yllätystä ja juhlaa. Vaimollani oli selkeät suunnitelmat kaiken suhteen, Lean äiti, äidin puolen isovanhemmat, eno ja serkut tulisivat saamaan kutsun. Kavereita neidolla tuntui olevan vaikka muille jakaa, mutta vaimoni pyysi Lean äitiä valitsemaan viisi tärkeintä. Minun tehtäväni oli vuokrata tila-auto olla jotakuinkin kaikkien kuski. Keskiviikkona hain jo valtavan kakun, suuret ilmapallot joista muodostui kaksi ykköstä, eli yhdessä kultainen 11. Joitain muita kaasutäytteisiä hopeisia ja kultaisia ilmapalloja ja muuta kaunista minkä päälle en ole koskaan ymmärtänyt.

Torstaina hain oman pienen yllätykseni Lealle paikallisesta elektroniikkaliikkeestä. Tiesin, että se saattaisi olla ehkä lahja myös itselleni, mutta sen aika näyttäisi. Sain myyjän vastahakoisesti pakkaamaan Lealle tarkoiteutun iPhonen kultaiseen lahjapaperiin ja hopeiseen nauhaan. Mietin ohimennen mihin asiakaspalvalu oli viime vuosina kadonnut. Maksoin tytölle 20,- euroa tippiä, että sain mokoman paperin lahjan ympärille. Kiitin ja poistuin. Ajoin Lean äidille, missä suku minua jo odotti. Olin yllätynyt miten kauneus oli selkesästi kulkenut suvussa, heteromiehenä minun oli tunnustettava, että joka Lean eno oli mieheksi kaunis. Enää en ihmetellyt Lean kauneutta, mutta edelleen olin häkeltynyt mitä kauneus sai minussa aikaan. Vieraat olivat kaikki pukeutuneet valkoiseen vaimoni toivomalla tavalla, mietin miten suuren vaivan hän näki piano-oppilaan takia. Pudotin suvun kotimme portille ja lähdin kiertämään Lean kavereiden osoitteita. Kaikki jotakuinkin Lean ikäisiä ja valkoisiin pukeutuneita, mutta yllättävän kovaäänisiä nuoria neitoja. Huomasin ettei kukaan heistä aiheuttanut samaa vastan kipristelyä kuin Lea, jälleen tiesin miten erikoinen hän minulle on.

Saavuin kodillemme tyttöjoukkion kanssa ja näin miten kauniiksi vaimoni oli kotimme somistanut. Valkoista, kultaa ja hopeaa… Kaikkia yksityiskohtia myöten. Kävin vaihtamassa ylleni valkoiset edellisenä päivänä ostamani farkut ja valkoisen kauluspaidan. Kaikki tiesimme, että Lean bussi saapuisi minä hetkenä hyvänsä suoraan koululta. Ovikello soi, vaimoni pyysi vieraita somistettuun olohuoneeseen ja minun tehtäväksi tuli avata ovi. Sydämmeni hakkasi ainakin kolmeasataa, mietin miten jään kaipaamaan salaista haliamme kun en uskaltanut ottaa riskiä jos joku sittenkin innostuisi kurkkimaan jotain kautta. Avasin oven ja annoin Lealle tutun surullisen ilmeen, joka tarkoitti ettemme voisi tällä kertaa halia. Sain silti hänen tutun ja iloisen tervehdyksen, sillä molemmat tiesimme että meitä saattaisi vaimoni korvat kuunnella. Kysyin tavalliseen tapaan parin viimepäivän kuulumiset sekä koulun sujumiset. Sain Lean tutut reippaat jo rutiiniksi muodusteneet vastaukset. Lean yllättynyt hiljainen katse ylös minuun yllätti minutkin, kun saatoin häntä kohti olohuonetta, enkä musiikkihuonetta. En uskaltanut silitellä neidon kaunista niskaa, vaan saatoin selästä kevyesti ohjaten. Sanoin että vaimoni odottaa jostain syystä olkkarissa.

Ennen olohuoneen ovea siirryin Lean taakse ja vedin tytön itseäni vasten. ”Nyt tarttis sulkee silmät hetkeksi” pyysin normaalilla miehisellä äänellä, ettei Lea, eikä kukaan muukaan, edes vahingossakaan tulkitsisi minua väärin. Tyttö nojautuin luottamuksella minuun selällään ja saatoin laittaa kädet hän silmilleen. Potkaisin kevyesti ovea ja sen avasi joku tytöistä. Kävelin olohuoneeseen Lean seistellä jaloillani. Jokunen vieras katsoi yllättyneenä, joku pidätteli naurua, vaimoni katsoi meitä jopa hieman ihaillen. Kumarruin Lean korvalle ja kuiskasin ottavani kädet pois hänen silmiltään, mutta silmiä ei saa vieläkään avata. Tyttö nyökkäsi jännittyneenä, olin varma ettei hänellä ollut aavistustakaan mitä tapahtuisi. Laitoin käteni Lean harteille, katsoin kaikkia silmiin ja sain kaikilla nyökkäykset. Vaimoni laski sormin kolmesta alapäin ja aloimme kuorossa laulamaan hyvää syntymäpäivää Lea. Tytön silmät rävähtivät auki, kirkas tyttömäinen kiljahdus peitti hetkeksi laulannan ja Lea putosi istumaan jalkkojeni päälle käden kasvoja peitellen. Näin Lean äidin onnesta kyynelehtivät silmät, ne kävivät minun silmissä, ymmärsin. Kävin kyykkyyn tytön viereen, nostin hänet varovasti syliini, sijoittaen tytön jalat lanteelleni ja antaen tytön istua oikean käden kyynärvarrellani. Sain pienet kädet ensimmäistä kertaa ikinä kaulani ympärille, jatkoin muiden mukana laulun loppuun. Vasta sitten Lea nosti kasvonsa kaulaltani ja katsoi kaikkia vieraitaan punaisin itkuisin silmin. Pyyhin kyyneleitä vapaalla kädella Lean kasvoilta, ihmettelin hetken mitä pität ripset tytöllä oli ja kuinka ne korostuivat kosteina, aivan kuin niissä olisi ripsiväriä. Kuiskasin Lean korvaan nenä kiinni tytön hiuksisissa ”onneksi olkoon prinsessa”. Tyttö kietoutui minuun kuin takiainen, hännennyin ja nopeasti katsoin vaimoni sekä Lean äidin reaktiot. Kumpaakaan ei näyttänyt Lean suuren suuri hali häiritsevän. Silitin tytön selkee isolla kämmenellä, suurin liikkein aiheuttamatta minkäänlaista draamaa.

Lean ystävät tulivat meidän ympärille ja kuiskasin tytölle että on muiden aika saada ihanat isot halit. Laskin hänet tyttöjen keskelle ja menin vaimoni luo. Otin hänet kainaloon ja katselin miten onnellisena Lea sai kaikilta vuorollaan huomiota. Punainen syksyisempi mekko erottui selkeästi kaikkien valkoisten vaatteiden seasta. ”Kaunis ja onnistunut hetki”, sanoin vaimolleni ja sain hyväksyvän hymyn häneltä.

…tarina sattaa saada jatkoa, mikäli palaute on siihen suuntaan kannustavaa. Tiedän, olen pikkutarkka ja rakasta hitaasti etenevää tarinointia, joten älkää lynkatko sen takia, ellei se ole tässä tarinassa tarinaa tappavan hidasta. Kiitos kaikille etukäteen…