Kolmas lasi

Marko puhui siitä ensimmäisen kerran marraskuussa, television valossa, käsi Hennan reidellä viltin alla. He olivat olleet naimisissa kahdeksan vuotta ja asuneet Lahdessa niistä kuusi, rivitalossa, jonka olohuoneen ikkunasta näkyi naapurin pihakoivu, ja heillä oli tapa, josta kumpikaan ei ollut koskaan käyttänyt mitään nimeä. Elokuva sai pyöriä loppuun asti. Hennan käsi kulki viltin alla hitaasti, ja Marko puhui matalalla äänellä asioita, joita ei päivänvalossa sanottu ääneen.

”Jos meitä olisi kaksi”, hän sanoi sinä iltana, ”sinä et tietäisi, kumpaa kuunnella.”

Henna ei vastannut mitään. Hänen kätensä pysähtyi hetkeksi, ja se pysähdys kertoi Markolle enemmän kuin mikään vastaus olisi kertonut. Sen jälkeen fantasia asui heidän välissään niin kuin kolmas asukas, joka ei maksanut vuokraa: se ilmestyi viltin alle pimeinä iltoina, kasvoi Markon lauseissa yksityiskohta kerrallaan, ja aina kun se tuli liian lähelle jotain todellista, Henna sanoi, että riittää, ja Marko lopetti. Se oli leikin sääntö. Henna piti säännöistä, ja vielä enemmän hän piti siitä hetkestä, jolloin sääntöä lähestyttiin.

Elokuussa Markon vanha armeijakaveri Timo muutti työn perässä Lahteen. He istuivat kolmestaan sataman terassilla lauantai-iltana, kun ilta oli ensimmäistä kertaa koko kesänä niin viileä, että Henna oli ottanut neuleen mukaan. Timo oli nelikymppinen, eronnut, leveäharteinen mies, joka kuunteli enemmän kuin puhui, pyöritteli olutlasiaan hitaasti pöytää vasten ja katsoi Hennaa sekunnin pidempään kuin olisi ollut tarpeen. Henna huomasi katseen ja huomasi myös, ettei se haitannut häntä.

”Marko on puhunut sinusta niin paljon”, Timo sanoi jossain vaiheessa, ”että minusta tuntuu kuin olisin tuntenut sinut vuosia.” Hän sanoi sen kevyesti, mutta jätti lauseen loppuun puolen sekunnin tauon, ja Henna mietti myöhemmin usein sitä taukoa: kuinka paljon Marko oli puhunut, ja mitä.

Terassilta siirryttiin sisälle baarin puolelle, kun tuuli kääntyi järveltä. Marko valitsi nurkkapöydän, jonka alla oli pimeää, ja Henna rekisteröi valinnan sanomatta mitään. Hän istui keskelle. Penkki oli kapea, ja hän tunsi molempien miesten lämmön kylkiään vasten jo ennen kuin kukaan oli koskenut mihinkään. Baarissa soi jotain vanhaa suomirockia, ja tiskin takana tyttö kuivasi laseja ja katsoi puhelintaan.

Ensin hän tunsi Markon kämmenen reidellään, tutun ja lämpimän, joka asettui paikalleen samalla tavalla kuin sadoissa ravintoloissa ennenkin. Sitten, ehkä minuuttia myöhemmin, hän tunsi toisen käden toisella reidellä, vieraan ja kysyvän, joka pysähtyi heti kankaan ensimmäiseen laskokseen ja jäi odottamaan. Se ei liikkunut. Se vain oli siinä, painavana ja lämpimänä, ja odotti tuomiota. Henna katsoi Markoa. Marko katsoi takaisin, ja siinä katseessa oli sama matala ääni kuin marraskuun illoissa.

”Anna sen tapahtua”, Marko sanoi niin hiljaa, että sanat hukkuivat baarin hälyyn kaikilta muilta paitsi Hennalta.

Henna joi kulauksen viiniään, laski lasin ja siirsi polviaan puoli senttiä erilleen. Se oli pieni liike, jonka olisi voinut selittää tuolin asennolla. Molemmat kädet ymmärsivät sen oikein. Seuraavan puolen tunnin ajan Henna keskusteli Timon uudesta työpaikasta ja asuntojen hinnoista äänellä, joka pysyi hämmästyttävän tasaisena siihen nähden, mitä pöydän alla tapahtui, ja juuri se tasaisuus, sen ylläpitäminen, kiihotti häntä enemmän kuin kumpikaan käsistä.

He joivat vielä yhdet. Henna kävi välillä vessassa ja katsoi itseään peilistä: posket punaisina, silmät tummina, huulipuna päivän jäljiltä melkein poissa. Hän ei korjannut sitä. Hän seisoi siinä hetken, kädet altaan reunalla, ja antoi itselleen viimeisen tilaisuuden päättää toisin. Sitten hän palasi pöytään ja istui takaisin keskelle, ja se oli hänen vastauksensa, ja kaikki kolme tiesivät sen.

Taksissa kukaan ei puhunut mitään. Henna istui keskellä siinäkin, ja katseli valojen liukumista ikkunan ohi, Vesijärven mustaa aukkoa talojen välissä, ja tunsi molempien miesten hengityksen, toisen tutun ja toisen vielä nimettömän. Kuljettaja kysyi jotain reitistä, ja Marko vastasi kadunnimen aivan tavallisella äänellä, ja Hennasta oli käsittämätöntä, että maailma jatkoi noin — että joku ajoi autoa ja kysyi risteyksistä samalla, kun hänen elämässään oli kääntymässä sivu, josta kukaan autossa istuva ei tiennyt mitään. Hän painoi takaraivon niskatukea vasten ja hymyili pimeässä.

Kotona Marko sytytti olohuoneeseen yhden lampun, sen joka seisoi nojatuolin vieressä, ja haki keittiöstä kuohuviinipullon ja kolme lasia, ja se arkinen ele, lasien kilahdus tarjottimella, sai Hennan tajuamaan, että tämä tapahtuisi oikeasti. Fantasia oli marraskuusta asti ollut sanoja viltin alla. Nyt se istui heidän sohvallaan ja sillä oli nimi ja harteet.

He istuutuivat sohvalle niin, että Henna jäi keskelle. Marko kuljetti sormeaan pitkin hänen niskaansa, hitaasti, sillä tavalla, jolla hän aloitti aina, ja Timo otti Hennan käden omaansa ja käänsi sen kämmenpuoli ylöspäin kuin lukeakseen siitä jotain. Kukaan ei kiirehtinyt. Se oli Hennalle yllätys: hän oli kuvitellut, että kahden miehen kanssa kaikki olisi nopeampaa ja ahnaampaa, ja sen sijaan aika hidastui, koska kumpikin mies odotti toista ja molemmat odottivat häntä.

Marko avasi Hennan paidan napit yhden kerrallaan ja puhui samalla hänen korvaansa. Hän kertoi Timolle, mistä Henna piti, matalalla äänellä ja Hennan yli, ikään kuin Henna ei olisi ollut paikalla, ja juuri se, että hänestä puhuttiin kolmannessa persoonassa hänen omalla sohvallaan, samalla kun hänen paitansa aukeni, sai Hennan hengityksen muuttumaan. Hän kertoi, että Henna pitää siitä, kun edetään hitaammin kuin hän haluaisi. Että kaulan sivu on herkempi kuin mikään muu. Että jos hän alkaa kärsimättömänä ohjata toisen kättä, sitä ei pidä totella heti.

Timo kuunteli ja teki niin kuin kerrottiin. Hänen kätensä olivat suuremmat kuin Markon ja hitaammat, ja niiden hitaudessa oli jotain, joka tuntui melkein julkealta. Kun hänen suunsa löysi Hennan kaulan sivun, täsmälleen sen kohdan, josta Marko oli puhunut, Henna tajusi kuuntelevansa kahta miestä, jotka keskustelivat hänen ihostaan hänen ihollaan, ja että hän oli keskustelun aihe ja sen kieli yhtä aikaa.

”Nouse seisomaan”, Marko sanoi.

Henna nousi. Hän seisoi lattialla lampun valossa kahden istuvan miehen edessä, ja hetken kukaan ei liikkunut. Sitten Marko nousi sohvalta, kiersi hänen taakseen ja jäi siihen, ja Timo jäi istumaan eteen, ja Hennalta riisuttiin loputkin kiireettä, kahdelta suunnalta, ja hän ehti tuntea jokaisen vaatekappaleen lähdön erikseen. Markon kädet tulivat takaapäin ja ottivat hänen rintansa, ja Timo kumartui istualtaan eteenpäin ja painoi suunsa hänen vatsalleen, ja Henna seisoi siinä kahden tulen välissä ja antoi molempien palaa.

”Kyllä sinä olit oikeassa”, Timo sanoi Hennan ihoa vasten, Markolle mutta Hennaa katsoen, ja se oli ensimmäinen asia, jonka hän oli sanonut sen jälkeen, kun ulko-ovi meni kiinni.

Marko irrotti kätensä ja astui pari askelta taaksepäin.

”Käänny ympäri”, hän sanoi. ”Minä haluan katsoa sinua, kun hän koskee sinuun.”

Henna kääntyi ympäri, selin sohvaan ja Timoon, kasvot Markoon, joka seisoi nyt hänen edessään. Timon kädet nousivat sohvalta hänen selälleen ja kulkivat sitä pitkin alas ja hänen lantiolleen, ja Marko seisoi paikallaan ja katsoi. Hennaa oli katsottu ennenkin, mutta ei koskaan näin: oma mies parin askeleen päässä, katse tumma ja tyyni, ja vieraat kädet hänen ihollaan tekemässä sitä, mitä katse tilasi. Hän ymmärsi nyt, mikä fantasiassa oli ollut Markolle tärkeintä. Ei jakaminen. Katsominen.

Miehet riisuutuivat itse nopeasti ja vailla seremoniaa, niin kuin miehet riisuutuvat, ja se arkisuus melkein nauratti Hennaa keskellä kaikkea. Sitten Marko ohjasi hänet sohvalle, ja Timo väistyi antaakseen hänelle tilaa. Henna asettui nelinkontin, polvet tyynyllä, kämmenet käsinojalla, ja hetken hän oli siinä yksin, kahden miehen katseiden alla, selkä notkolla, ja hän tunsi ihonsa joka kohdan tavalla, johon lampun valo ja kaksi katsetta riittivät. Marko asettui seisomaan käsinojan taakse, ja Henna otti hänet vastaan suullaan, hitaasti ja omaan tahtiinsa, ja kuuli Markon hengityksen muuttuvan tutulla tavalla.

Timo asettui polvilleen hänen taakseen sohvan toiseen päähän, ja hiljaisessa huoneessa kuului kondomipaketin repäisy, tarkka ja asiallinen ääni, joka jollain tavalla rauhoitti Hennaa. Kämmenet kulkivat ensin pitkin hänen selkäänsä, alas ja ylös, kuin opetellen häntä ulkoa, ja sitten Henna tunsi hänet vasten itseään ja jännittyi odottamaan. Timo tuli häneen hitaasti ja pysähtyi aina, kun Hennan selkä jännittyi, ja jatkoi vasta, kun se pehmeni, ja siinä kärsivällisyydessä oli jotain, mikä sai Hennan lopulta työntymään taaksepäin ensimmäisenä. Sen jälkeen mikään ei enää ollut hidasta. Takaapäin tuleva rytmi kulki hänen lävitseen Markoon asti, ja Henna tunsi olevansa kahden miehen välissä se kohta, jossa kaikki liike kohtasi, eikä hän ollut koskaan tuntenut itseään yhtä keskeiseksi. Jossain vaiheessa hän tajusi, että miehet olivat löytäneet yhteisen rytmin ilman yhtään sanaa, ja että hän oli se, jonka kautta ne sovitettiin.

Marko vetäytyi Hennan suulta ja laskeutui käsinojan vierestä polvilleen lattialle, kasvot lähelle Hennan kasvoja.

”Sano, jos haluat, että hän lopettaa.”

”En halua.”

”Sano se kokonaan.”

”Haluan, että hän jatkaa.” Henna kuuli oman äänensä, käheän ja varman, ja näki mitä se teki Markolle.

Timo kumartui hänen ylleen, rinta vasten Hennan selkää, suu hänen niskassaan, ja vaihtoi rytmin syvemmäksi ja hitaammaksi. Henna tunsi ensimmäisen aallon lähestyvän jostain kaukaa, hitaana ja väistämättömänä, ja kun se saavutti hänet, hän puristi käsinojaa niin, että sormet valkenivat. Timo ei pysähtynyt vaan kuljetti hänet aallon läpi ja toiselle puolelle, ja tuli sitten itse, syvällä ja pitkään, sormet Hennan lantiolla niin tiukasti, että jälki näkyisi vielä aamulla, ja Henna painoi kasvonsa sohvatyynyyn ja antoi äänen tulla. Sitten Timo irrottautui ja siirtyi nojatuoliin hengittämään, ja Marko nousi lattialta, istuutui sohvalle ja veti Hennan istumaan syliinsä, selkä vasten rintaansa, ja otti hänet siinä, kasvot Hennan hiuksissa, kädet hänen rinnoillaan, ja Timo katsoi heitä nojatuolista, ja nyt katsottiin heitä kahta, ja Henna tajusi viimeisellä kirkkaalla ajatuksellaan, että Marko oli halunnut myös tämän: tulla nähdyksi. Henna tuli toisen kerran juuri ennen Markoa, pitkänä ja hitaana aaltona, joka jätti hänet raskaaksi ja kevyeksi yhtä aikaa.

Jälkeenpäin he istuivat sohvalla viltin alla, kaikki kolme, ja avasivat vihdoin sen kuohuviinin, joka oli odottanut sohvapöydällä avaamattomana — pullon, jonka Marko oli joskus keväällä ostanut jotain juhlaa varten, jota ei ollut tullut. Timo kertoi jonkin jutun armeija-ajoilta, ja Marko nauroi, ja Henna kuunteli heidän ääniään ja tunsi Timon sormien jäljet lantiollaan viltin alla, lämpiminä kuin muisto, joka ei ollut vielä ehtinyt muistoksi.

Ovella Timo kiitti illasta niin kuin kiitetään päivällisestä. Henna ojensi kätensä, ja Timo piti sitä sekunnin pidempään kuin olisi ollut tarpeen, aivan niin kuin terassilla oli katsonut.

”Ensi kerralla”, Timo sanoi, eikä siinä ollut kysymysmerkkiä.

Henna sulki oven, nojasi siihen ja katsoi Markoa, joka keräsi laseja tarjottimelle olohuoneessa. Kumpikaan ei sanonut mitään. Mutta lasit kilahtivat tarjottimella, ja Henna huomasi laskevansa, että niitä oli kolme, ja ettei se ajatus tuntunut enää vieraalta.