Mylläri ja sotilas

Muinoin varhaisella keskiajalla keskisen Euroopan maan pienessä kaupungissa eleli mylläri, Kristian nimeltään. Iältään vain 23 vuotta. Hän oli poikkeuksellisen pitkä, valtavan lihaksikas mies. Päässä paksu vaalea tukka, joka ulottui kaulan tyveen. Hän ahkeroi myllyllään aamusta iltaan, kantoi jyväsäkkejä ylös ja jauhoja alhaalla odottaville asiakkailleen. Myllyn ratas pyöri ohi virtaavassa joessa kaiken päivää, yötäkin, joten työtä sai tehdä lähes tauotta. Ei Kristian valittanut, vaan uurasti tyytyväisenä.

Hän oli perinnyt myllyn ja oppinsa isältään, joka oli myös ollut väkivahva mies. Tältä Kristian oli perinyt myös valtavan kalunsa haaroihinsa. Siitä tiedettiin pienessä kaupungissa. Monet olivat salaa nähneet myllärin kylpevän joessa, jolloin pitkä ja paksu pamppu oli aiheuttanut neitosissa ja rouvissakin kaihoisia huokauksia. Miehet puolestaan olivat yskähdelleet kateellisina.

Juorut pohdiskelivat kiihkeinä, kuka onnistuisi saalistamaan myllärin puolisokseen. Vaan eipä nuori komea mylläri ollut osoittanut minkäänlaista kiinnostusta ympärillä hiiviskeleviin naikkosiin. Mitäpä minä vaimolla, oli vain tokaissut utelijoille. Muille nuorille miehille, jotka olivat naureskelleet, että pillunreikä on sentään miehelle melkoinen ilon lähde, Kristian oli hymähtänyt, että hänellä on isot kourat, joilla homma hoituu ilman akan nalkutusta.

Koska Kristian oli niin vahva, häntä oli silloin tällöin haastettu painiin. Hän oli suostunut vain muutaman kerran. Hän oli päihittänyt kaikki, jotka olivat uskaltautuneet ottelemaan. Muut häntä ylistelivät, mutta hän vain nolosteli voittojaan. Hän ei pitänyt voimillaan ylpeilemisestä, vaikka nauttikin alistettuaan jonkun kaverin alleen painin päätteeksi. Ei hän muuten erityisemmin tykännyt väkivallasta, mutta tiesi, että miesten väliset voimien mittelyt kuuluivat asiaan ja olivathan ne melkoisen kiihottavia; kaksi tai useampi miehekäs äijä lihakset kovina kietoutui toisiinsa vääntämään. Siksi hänkin joskus innostui osallistumaan niihin. Ja täytyihän miehen toki silloin tällöin puolustaa itseään ja muitakin avun tarpeessa olevia.

Kyseinen kaupunki kuului kreivikuntaan, jonka päälinna sijaitsi kukkulalla kaupungin keskellä. Linnassa kreivillä oli osasto sotilaita. Niiden joukossa oli myös Herman, iso lihaksikas köriläs, saman ikäinen kuin myllärimme. Hän oli kotoisin vähän kauempaa, miilunpolttajan poika. Hän oli varsin tumma kuin miilun savun nokeama. Hän oli keskimmäinen kuudesta lapsesta. Veljiensä kanssa hän oli tottunut tappelemaan ja oli kehittynyt tosi rajuksi taistelijaksi. Metsästyksen myötä hänestä oli tullut myös taitava jousella ampuja. Koska häntä ei tarvittu köyhässä kodissa työntekijänä, vaan pikemminkin hyväsyömisenä koettiin rasituksena, hän oli isänsä kehotuksesta pestautunut kreivin sotilaaksi. Linnassa asetovereidensa kanssa hän oli oppinut monia taisteluissa tarvittavia taitoja, jousiammunnan lisäksi miekkailua, peitsen käyttöä, nyrkkeilyä ja painia. Hän oli ylivertainen sotilaiden keskuudessa. Siltäkin osin, että myös hänellä oli valtava kulli, kuin oriilla muut saattoivat pilkata. Herman vain hymähteli muiden sopuisalle kiusoittelulle.

Kristian toimitti linnaan jauhojaan parikin kertaa viikossa. Silloin tällöin hän oli jäänyt katselemaan sotilaiden harjoituksia kuten miekkailua ja painitaistojakin. Hän ihaili miesten kamppailuja niin, että välillä joutui rauhoittelemaan haaroissaan tuntuvaa sinänsä miellyttävää kuhinaa. Erityisesti hän kiinnitti huomion tummatukkaiseen isoon ja komeaan Hermaniin. Oli tämäkin huomannut harteikkaan myllärin katselemassa väen joukossa. Kristianin näyttävyys aiheutti Hermanissa outoa levottomuutta, jota hän kaikin tavoin yritti peitellä. Molemmin puolinen kiinnostus ei kuitenkaan saanut näitä tosi miehiä hakemaan yhteyttä toisiinsa. Heitä hieman hävetti, että toinen herätti heissä kiihottavaa uhmakkuutta. Yksin ollessaan kumpikin otti sitten ison kyrpänsä käsien hoitoon ja päässä vilistelivät kuvat isosta komeasta kaverista.

Kaupunkipahaisessa oli parikin kapakkaa, joissa niin kaupunkilaiset, sotilaat kuin satunnaiset matkalaisetkin kokoontuivat olutkolpakoiden ääreen. Yleensä illat sujuivat rauhallisesti, mutta silloin tällöin sotilaat saattoivat riehaantua tappelemaan muiden asiakkaiden kanssa. Pitihän heidän todistaa miehisyyttään. Varsinkin Herman kunnostautui niissä rähinöissä. Lähinnä siksi, että hän katsoi velvollisuudekseen puolustaa aseveljiään, jotka saattoivat olla jäämässä alakynteen paikallisten käsissä. Kun Kristian sattui olemaan paikalla tälläisissä rähinöissä, hän pyrki rauhoittamaan tilanteita. Tosin hän ja Herman ohimennen saattoivat vähän pullistella toisilleen, mutta ujostelivat sen verran, etteivät sentään käyneet toistensa kimppuun. Molempien voimien ansiosta rauha sitten yleensä palautuikin tuota pikaa eikä kukaan ehtinyt saada pahempia vammoja – mitä nyt muutaman mustelman korkeintaan.

Erään kerran oluttuvassa oli yhtä aikaa olusilla paikallisia nuoria sällejä ja sotilaita. Niin myös mylläri Kristian ja soturi Herman, molemmat siis isoja lihaskimppuja. Niin kuin sanottu he tietysti tiesivät toisensa, kun Kristian oli toimittanut jauhoja linnaan ja tämä oli katsellut sotilaiden harjoituksia. Nytkin he tervehtivät toisiaan pään nyökkäyksellä ja pienellä hymynkareella. Molemmat tunsivat taas outoa kutinaa isoissa kaluissaan. He kuitenkin edelleen arastelivat lähestyä toisiaan, saati istua samaan pöytään kolpakoita yhteen kolistamaan. Kummallakin alkoi silti sydän jyskyttää levottoman oloisesti ja mieli olisi tehnyt ryhtyä läheisempään tuttavuuteen.

Muut sitä vastoin innostuivat kannustamaan näitä kahta vertailemaan kummalla on leveämmät hartiat, isommat hauikset ja reidet. Kumpikin vastusteli muka vaatimattomuuttaan, mutta porukka painosti heitä niin vahvasti, että lopulta heidän oli pakko suostua. He riisuivat nuttunsa ja paljastivat ylävartalonsa – mahtavat rinta- ja vatsalihakset molemmilla. Sitten vain hauiksia pullistelemaan ja tarjoilijatyttö mittasi narunpätkällä lihasten paksuuden. Kun sälleillä oli yhtä paksut, yleisö riehaantui hihkumaan omaansa kehuen. Kummallakin puolella naureskeltiin jopa, että miesten kalutkin pitäisi mitata, kun ne olivat kuulemma niin valtavat. Tarjoilijatyttö kieltäytyi koskemasta moisiin vehkeisiin.

Reisien mittaukseen kaveritkaan eivät enää suostuneet, kun sitä varten olisi pitänyt riisua housut. He vain ähkyivät ja punastellen vilkuilivat toisiaan sellaista mahdollisuutta nolostellen. Sitä vastoin heitä vaadittiin vääntämään kättä. Epäröiden ja toisiaan silmäillen he viimein suostuivat. Krister ainakin sen vuoksi, että häntä alkoi kiihottaa Hermanin kanssa kisaileminen. He asettuivat uhmakkaasti pöydän molemmin puolin ja tarttuivat toistensa kouraan. Kapakan isäntä varoitteli, että leikki ei saa sitten muuttua tappeluksi. Ja sitten vääntö alkoi, samoin yleisön riehakas kannustushuutelu. Vääntäjien hauikset pullistuivat, naamat alkoivat nopeasti punehtua ja molemmat tuijottivat tiukasti toisiaan silmiin. Ja niin vain kävi, että mylläri Krister sai painettua soturi Hermanin rystyset pöytään. Sotilaat yrittivät väittää, että väännössä oli harrastettu vilunkia. Herman ärjäisi heille, että vääntö oli ollut täysin rehellinen ja että hän hävisi paremmalle. Vähän häntä itseään kyllä harmitti tappio ja siksi hän kuiskasi Kristerille:

– Miten olisi pieni painiottelu? Katsottaisiin kumman voimilla on todellista merkitystä.
– Heh, muuten kyllä, mutta täällä kapakan sisällä ei viitsisi. Menee paikat hajalle ja se tulee kalliiksi.
– Totta. Mitä jos mentäis pihalle?
– Hmm, tuota noin, käyhän se. Tuolla kapakan takapihalla on nurmea elikkä on vähän pehmeämpää alustaa.
– Sinne sitten, Herman naurahti ja nousi ylös.

Molemmat lähtivät takaovesta pihalle, jossa oli myös käymälä. Kapakan yleisö seurasi sankareita innoissaan näkemään kahden voimamiehen mittelyä. Olihan se aina komeaa katsoa kunnon isojen miesten taistelua. Kannattajajoukkojen keskenkin alkoi ilmetä tappeluvalmista uhoa. Pilkkahuutoja puolin ja toisin, olipa vähän töniskelyäkin ja nyrkkien heristelyä. Käsirysyksi tilanne ei kuitenkaan riistäytynyt.

Ennen kuin kävivät taistoon, molemmat sankarit menivät kuselle pieneen hyyssiin, jonne yleisöä ei päästetty, ei sinne muita olisi mahtunutkaan. Siellä kumpikin rinnakkain seisoen kaivoi kalunsa esiin ja ällistyi toisen vehkeen kokoa. Arasti hymyillen he vilkuilivat toisiaan. Herman kuiskasi:

– Hitto, onpa näyttävä kyrpä!
– Heh, niin sullakin, Kristian mutisi. – Naiset varmaan kuolaavat sen perään.
– Heh, siinähän kuolaavat. En minä niistä sylkeä valuvista ämmistä piittaa. Entä itse?
– En minäkään niistä välitä. Mitä mies akoilla tekee? Omin käsin minä hommat hoidan.
– Oikein. Niin minäkin, Herman nolostellen tunnusti. – Vaikka joskus on käynyt mielessä, voisin antaa jonkun kunnon miehen auttaa touhussa.
– Vai niin. Olenhan minäkin vähän sen suuntaista silloin tällöin pohtinut, Kristian myönsi hiljaa. – Oletko avustavaa kättä koskaan löytänyt?
– Noh, en minä vallan kokematonkaan ole. Tarpeeksi miehekkäistä äijistä on vain pulaa, Herman ähkyi ja katsoi vetoavasti mylläriä silmiin.
– Krhmm, miten olisin minä? Sinä ainakin kelpaisit minulle.
– Ja sinä minulle. Miten edetään tässä kumpaakin kiinnostavassa jutussa? Meinaan, kun painiakin pitäisi.
– Otetaan nopea ottelu, Kristian ehdotti. – Sovitaan, että sinä voitat minut, niin ei tarvitse äheltää kovin pitkään, vai mitä?
– Heh, käyhän se minulle. Entä sen jälkeen?
– Karataan vaivihkaa vaikka minun myllylleni. Siellä mahtuu peuhaamaan.

Näin kaverukset päättivät ja siirtyivät pihalle, jossa porukka odotti malttamattomana ja hurrasivat sankareilleen. Nämä asettuivat vastakkain ja olivat uhoavinaan lihaksia pullistellen. He tavoittelivat otteita toisistaan ja ähisivät muka vihaisina. Herman otti tiukasti kiinni Kristianin vyötäröltä ja paiskasi tämän maahan selälleen. Hän kävi vastustajansa päälle ja niittasi tämän kädet nurmeen. Kristian ilmoitti antautuvansa. Hänen toverinsa karjuivat pettyneinä ja sotilaat puolestaan hihkuivat onnitteluita asetoverilleen. Soturi ojensi kätensä myllärille ja veti tämän ylös. He taputtelivat toisiaan selkään. Koko väki siirtyi sisälle kapakkaan ja sankareillemme tarjottiin muutamia kolpakollisia oluita. Pian kaverukset vinkkasivat huomaamattomasti toisilleen ja lähtivät matkoihinsa.

He kävelivät kaupungin läpi joen varteen. Sitä he hiipivät myllylle. He lukkiutuivat sisään ja hämärässä he hetken tuijottelivat toisiaan, miten edetä. Herman uskaltautui kaappaamaan myllärin tiukkaan syleilyyn. Molemmat painautuivat toisiinsa ja kädet lähtivät tutkimaan toisen isoa lihaksikasta kroppaa. He innostuivat suutelemaan ja ällistyivät, miten kiihottavalta se tuntuikaan. Lantiot alkoivat hinkkautua vastakkain. Molemmilla isot pamput kovettuivat nopeasti. Niitä he tökkivät toisiinsa huohottaen hiljaksiin aina vain raskaammin. Sydämet sykkivät kiihkeän himokkaina ja kumpikin vapisi kovasta kiimasta. Lopulta Kristian kuiskasi maltamattomana:

– Otetaanko nuijat jo esiin?
– Joo. Saanko sitten tarttua sinun kaluusi?
– Joo ja minä sinun.

Niin he sitten taiteilivat isot kyrpänsä housuista. He tarttuivat toistensa vehkeeseen ja aloittivat varovaisen runkkauksen. Molempien jalat tärisivät hurman kasvaessa. Seisaaltaan homma oli hieman hankalaa, niinpä he kellistyivät jyväsäkeille. Vähän epätasainen alusta, mutta kiimassaan he eivät siitä välittäneet. He repivät kaikki vaatteet toisiltaan ja alastomina jatkoivat toisen ruumiin palvontaa. Kädet kourivat toisen lihaksia ja jalat kietoutuivat solmuun. Molemmat puuskuttivat raskaasti. Kristian kierähti Hermanin päälle ja alkoi nylkyttää kovaa suoroaan toverinsa alavatsaan. Soturi puristi myllärin tiukasti itseensä ja nosteli lantiotaan ottaakseen kunnolla vastaan toverinsa lantion iskut. Kumpkin murahteli petoeläimenä nautinnosta. Lopulta Kristian kähisi:

– Uhuuu… uh… Taivas, minulta taitaa tulla! Aah… uuh…
– Ah… aah… Anna tulla! Ugh.. aijai…

Myllärin mahlat syöksyivät rajusti soturin vatsalihaksille. Tämä ei odottanut hetkeäkään, vaan kierähti itse Kristianin päälle. Vimmaisin lantioniskuin hän takoi kaverinsa tiukkoja vatsalihaksia. Molemmat huohottivat ja ähkyivät. He olivat niin tiukasti toisiinsa puristautuneina, että hyvä jos Herman mahtui liikuttamaan lantiotaan. Sänkiset posket hieroutuivat rahisten toisiinsa. Kourat tarrasivat toisen paksuun tukkaan, kourivat hartioita, niskaa ja selän lihaksia. Hermanin pakarat viuhtoivat hurjina. He sähisivät ja ärisivät muka kiukkuisina toistensa korviin. Sitten soturi karjui tulevansa ja tuli kullin mahtavina sylkäyksinä. Hän rojahti makaamaan kaikkensa antaneena myllärin päälle.

Kun olivat saaneet hengitykset tasaantumaan, he nousivat ylös toisiaan tukien. He kietoutuivat hellään halaukseen ja suudelmaan. Kristian huokaisi:

– Tämäpä oli… tämä oli jotain. Miksen ole aiemmin uskaltautunut tällaiseen?
– Heh, hyvä että nyt uskalsit. Aletaanko harrastamaan tätä useammin?
– Minun puolestani. Voit tulla tänne myllylle milloin vain. Oletko sinä tehnyt tällaista ennen paljonkin?
– Jos nyt rehellinen olisin, niin olenhan minä. Parilla sotaretkellä olemme jopa rankaisseet vastustajia niin, että on tungettu kyrpämme niiden perseisiin ja sitten nussittu raivona.
– Oho. Miltä se tuntui?
– Eh, kyrpä kiljui riemusta ja pantavat tuskasta. Ei se kai niistä niin mukavalta tuntunut tulla niin nöyryyttävästi alistettua. Haluaisitko joskus kokeilla?
– En oikein tiedä. Ehkä voisin naida sinua. Kävisikö se?
– Heh, mikä ettei. On minua pari kertaa sinne pakaroiden väliin nussittu, kun on asetovereiden kesken innostuttu hulluttelemaan. Oltiin humalassa ja oli iltahämärä. Hevostallissa ulkopuolisten katseilta piilossa. Eikä se minusta loppujen lopuksi niin pahalta tuntunut.
– Kuulostaa kiimaiselta. Koska me kokeiltaisi sellaista? Täällä myllyssäkin on iltaisin hämärää eikä ulkopuoliset pääse tänne, kun lukitsen oven.
– Ensi kerralla. Onko sinulla mitään liukasta öljyä tai rasvaa? Kulli täytyy liukastaa, että sen saa sisään.
– On minulla liukasta rasvaa, jota tarvitaan myllyn rattaiden voiteluun. Kävisikö se?
– Melko varmasti. Nyt varmaan pitäisi vähän siistäytyä.

Molemmat menivät jokeen padottuun altaaseen, josta juoksutettiin tarvittaessa vettä myllyn rattaan pyörittämiseksi. Siellä he intoutuivat pelleilemään ja vähän nahistelemaan, kun olivat niin onnessaan kokemuksestaan. Kun he malttoivat nousta vedestä, he hetken aikaa kuivattelivat ja sitten pukeutuivat. He sopivat tapaavansa taas, kun Hermanilla olisi vapaata palveluksesta. He halasivat ja suutelivat ennen kuin Herman-soturi lopulta lähti linnaan kasarmilleen. Kristian jäi sekavaan mielentilaan odottamaan seuraavaa tapaamista.

Se toteutui seuraavan viikon sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen. Kirkossa kaverukset vaivihkaa vinkkasivat toisilleen. Kristian lähti edellä ja Herman seurasi sopivan matkan päästä. Kun he sulkeutuivat taas myllyyn, he kävivät heti käsiksi toisiinsa. Tällä kertaa he eivät jatkaneet erityisen hellästi toisen hyväilyä. He olivat niin kiimassa, että suorastaan runnoivat toisiaan. He puristivat tiukoin kourin toisen lihaksia, puhisivat toisen kaulaan, hieroivat lantiota toiseen lähes raivoisasti. He murisivat ja iskivät kevyesti nyrkeillä toisen kylkiin. Molemmista tuntui, että kyrpä räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Kristian ähisi:

– Uh taivas! Vaatteet pois ja kyrpää perseeseen vai mitä?
– Juh, missä sulla on sitä liukasta rasvaa?
– Tuossa. Miten minun pitää tehdä?
– Sivele sitä sinun nuijallesi. Minä liukastan vähän aukkoani.

Miehet tarttuivat kädet vapisten toimeen. Valmistelut olivat aika nopeasti hoidettu, tosin vähän sinne päin. Herman nojasi vahvat käsivarret pitkällä ylös vieviin rappuihin. Kristian asettui hänen taakseen ja sovitteli kaluaan peräreiän suulle. Hän tarttui tiukalla otteella soturia hartioista. Hän ponnisti jaloillaan voimaa ja sai terskan solahtamaan sisään. Herman turskahti tiukasti yhteen purtujen leukojen välistä tuskaisen ynähdyksen. Kristian taas haukkoi henkeä uskomattomasta tunteesta. Ensin hän piti pientä paussia nauttiakseen kalunsa tuntemuksista, mutta pian ei malttanut, vaan aloitti vauhdikkaan rynkytyksen. Hänen aivonsa sumentuivat nautinnosta ja hän puuskutti:

– Uuh… luoja, tällaistako tämä on?
– Aah… ah… yngff… joo, mahtava kyrpä… aijai… kovempaa!
– Yyh… vieläkö rajummin… aargh…
– Joo… uijui… ahahah… just noin…

Kristian menetti järkensä ja hänen pakaransa viuhtoivat mielettömällä vauhdilla. Koko hänen kehonsa läpi kulki sarja kouristavia ravistuksia, kun hän ampui mällinsä sotilaan sisään. Hän vetäytyi saman tien henkeä haukkoen. Herman kääntyi ja veti kovan litsarin hänen poskeensa:

– Voi jumala, mies! Mikä pano! Sinä olet mahtava nussija!
– Auts. Mitä sinä lyömään rupesit?
– En tiedä. Tuntui vain niin hyvältä.
– Niin tuntuikin. Uhuh, oli komeaa nussia sinua. Teetkö nyt saman minulle?
– En taida ihan heti pystyä. On niin tyydytetty olo.
– Hyvä on. Mutta kun pystyt, olen valmis. Pelottaa kylläkin.
– Suotta. Kyllä sinäkin lopulta tästä tykkäät. Nyt pitäisi paskoa sinun liemet ulos. Ne valuvat pitkin reisiä.

Tyydytetyt miehet menivät toisiaan tukien jokeen peseytymään. Siellä he taas riehaantuivat pieneen nahisteluun. Rauhoituttuaan he nousivat vedestä, kuivattelivat ja pukeutuivat. Sinä sunnuntaina he eivät enää rakastelleet. Kristianin astuminen sai odottaa vielä viikon. Silloin taas myllyllä Herman nai Kristiania niin rajusti, että tämä ei jaksanut enää panna kaveriaan. He jatkoivat tätä toistensa panemista vuoroviikoin kummankin tyydytykseksi.

Silloin tällöin he ryhtyivät mittelemään voimiaan erilaisissa kisailuissa, painivat tai nostelivat raskaita säkkejä. Herman myös alkoi opettaa Kristianille erilaisia sotilaalle tärkeitä taistelutaitoja, miekkailua, jousella ampumista, nuijan ja keihään käyttöä. Välillä opetus oli miehekkään kovaa taistelua, välillä molemmat saivat nauraa maha kippurassa. Myllärin ja sotilaan suhde muuttui aina vain syvemmäksi ystävyydeksi. Vähän sitä muut ihmettelivät, mutta eivät arvanneet pitää sitä sopimattomana saati rakkautena. Ei vaikka suhde kesti vuosikausia, aina molempien vanhuuteen ja lopulta kuolemaan. He menehtyivät peräkkäisinä päivinä.