Naapuripalstan nainen

Tämä on ainoa kerta elämässäni, jolloin olen ollut kiitollinen vuotavasta vesijohdosta. En ole kertonut siitä kenellekään. En työkavereille enkä varsinkaan siskolleni, joka kysyy joka kesä samaan aikaan, olenko jo tavannut ketään. Kirjoitan sen nyt siksi, että muuten se katoaa, ja se elokuun ilta ansaitsee jäädä johonkin talteen.

Olen Kari, 48-vuotias varastomies eräässä herttoniemeläisessä tukussa. Isältäni jäi palsta Vallilan siirtolapuutarhasta. Mökki on kuusitoista neliötä, ja siinä on juuri sen verran tilaa, että yksi keski-ikäinen mies mahtuu olemaan siellä yksin. Sitä minä siellä pääasiassa teinkin. Olin yksin ja korjasin asioita, jotka olisivat pärjänneet aivan hyvin ilmankin.

Se lauantai alkoi Hakaniemen hallista. Ostin ruisleipää ja savusiikaa, ja portailla ohitseni käveli nainen, jonka jälkeen en enää muistanut, mitä olin tullut hakemaan. Kävelin hänen perässään Hämeentietä pari sataa metriä, kunnes hän kääntyi kahvilaan, jossa joku odotti häntä pöydässä. Käännyin ympäri ja jatkoin matkaa palstalle.

Se on tavallaan koko juttu pienoiskoossa. Neljäkymmentäkahdeksan vuotta ja kaksi avioliittoa, joista toinen kesti neljä kuukautta, ja edelleen minä olen se mies joka katsoo perään ja kääntyy ympäri. Ratikassa Sturenkadulle asti mietin, että jonkun kerran pitäisi sanoa jotain ääneen. En arvannut, että sen tekisi joku toinen puolestani jo samana iltana.

Sanon suoraan, mitä olin menossa tekemään. Olin menossa mökille yksin, vetämään verhot eteen ja hoitamaan asian pois päiväjärjestyksestä. Neljäkymmentäkahdeksan vuotta ei ole poistanut sitä tarvetta mihinkään. Siirtolapuutarhan käytävät ovat lauantaiaamuna tyhjiä puoleenpäivään asti.

Naapuripalsta oli ollut tyhjillään kaksi kesää. Aune oli muuttanut palvelutaloon Käpylään, eikä kukaan ollut leikannut sen pensasaitaa sen koommin. Nyt aidan takana seisoi nainen kastelukannu kädessä. Punaiset hiukset oli nostettu nutturalle, ja ohuen t-paidan alla ei ollut mitään.

Olin ollut tukun heinäkuun inventaariossa enkä ollut käynyt palstalla kuuteen viikkoon, joten koko naapuri oli minulle uusi asia. Jäin seisomaan portille kuin olisin unohtanut, minne olin menossa. Hän oli tukeva nainen, leveä lantio ja raskaat rinnat, ja hän liikkui palstallaan levollisesti, niin kuin ei olisi tullut ajatelleeksikaan, että joku katsoo. Katsoin selvästi liian kauan.

”Ei siinä paljon katsottavaa ole”, hän sanoi kääntymättä. ”Tai on, mutta pyydä ensin lupa.”

Yritin sanoa jotain. Suusta ei tullut mitään järkevää.

”Osaatko sinä yhtään mitään kesävedestä?” hän kysyi. ”Tuo liitin vuotaa kuin seula.”

”Putkimies en ole”, sanoin. ”Mutta märkien juttujen kanssa olen pärjännyt.”

Hän katsoi minua ensimmäistä kertaa suoraan, ja katse kesti sekunnin pidempään kuin olisi ollut tarpeen.

”Vai niin. Minä jo luulin, että olet mykkä.”

Menin aidan yli. Liitin oli väännetty väärään suuntaan ja kumitiiviste oli jäänyt vinoon, joten vesi haki reitin kierteiden ohi ja teki nurmeen mustan läikän. Kävin hakemassa pihdit omalta palstaltani. Hän seisoi vieressä kädet lanteilla ja katsoi, eikä yrittänytkään esittää, että olisi tehnyt jotain muuta.

”Sinä katsot minua nyt”, sanoin ruuvatessani.

”Minä pyysin luvan. Sanoin että osaatko sinä yhtään mitään kesävedestä. Se oli lupa.”

Homma vei vartin. Kun väänsin hanan auki ja vesi lähti juoksemaan letkuun ilman että mistään suihkusi, sanoin jotain, jota olen sen jälkeen toistanut mielessäni kohtuuttoman monta kertaa.

”No niin. Nyt on märkää.”

”Vesi juoksee”, hän sanoi. ”Minä en.”

Hän sanoi sen niin rauhallisesti, että ymmärsin vasta kolmen sekunnin päästä, mitä olin juuri kuullut. Sitten hän esitteli itsensä. Tuija, viisikymmentäyksi, bussinkuljettaja Ruskeasuon varikolta, ottanut palstan heinäkuussa siskonsa suosituksesta ja katunut sitä joka viikonloppu siitä asti.

Kysyin, tulisiko hän illalla grillille. Minulla oli makkaraa, siideriä ja kaksi tuolia, joista toinen oli ollut tyhjä koko kesän. Hän sanoi tulevansa puoli yhdeksältä.

Elokuun viimeisellä viikolla valo lähtee Helsingistä nopeasti. Puoli yhdeksältä aurinko oli juuri mennyt kattojen taakse, ja tuntia myöhemmin käytävillä oli jo se sininen hetki, jolloin mökkien ikkunat alkavat näyttää lampuilta ja naapurin radio kuuluu kolmen palstan päähän. Tuija tuli samoissa vaatteissa kuin päivällä. Minä olin siivonnut mökin niin kuin sinne olisi ollut tulossa tarkastus.

Grilli oli kertakäyttöinen, koska en ollut jaksanut ostaa kunnollista kahteentoista vuoteen. Makkarat olivat lenkkiä, siideri oli kuivaa ja liian kylmää, ja minä olin laittanut pöydälle kaksi lasia, mikä tuntui jo itsessään liialliselta ilmoitukselta.

”Sinulla on täällä siistimpää kuin minulla”, hän sanoi ja istui.

”Minulla on ollut enemmän aikaa.”

”Kuinka paljon enemmän?”

”Kaksitoista kesää. Isä kuoli maaliskuussa, ja minä olen ollut täällä joka kesä siitä asti.”

Hän ei sanonut siihen mitään sellaista, mitä ihmiset yleensä sanovat. Hän vain nyökkäsi ja katsoi omenapuuta, ja se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun joku ei ryhtynyt lohduttamaan minua asiasta, joka oli tapahtunut kaksitoista vuotta sitten.

Hän kiersi palstan ympäri niin kuin ihmiset kiertävät, nyppi kuolleen lehden herukasta ja pysähtyi perällä lautaseinän kohdalle.

”Onko tuo suihku?”

”Kesäsuihku. Vesi on sen lämpöistä kuin päivä on ollut.”

”Saanko käyttää? Olen kuokkinut tuota penkkiä aamukymmenestä asti.”

Sanoin että toki. Sitten tein sen, mitä en aikonut myöntää edes itselleni. Menin nurmikon poikki siihen kohtaan, josta lautaseinän raosta näkee sisään. Tiesin kohdan, koska olin rakentanut sen seinän itse. Hän nosti paidan pois, ja rinnat tulivat esiin raskaina ja valkoisina, ja kun hän kumartui vetämään housut alas, minä avasin oman vetoketjuni.

”Kari.”

Jähmetyin siihen paikkaan.

”Sinä rakensit tuon seinän itse”, hän sanoi suihkun takaa. ”Luuletko tosiaan, etten ole huomannut sitä rakoa?”

”Minä vain…”

”Tule esiin. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että katsot. Mutta katso sitten kunnolla.”

Menin esiin. Hän seisoi märkänä pyyhe kädessään eikä peittänyt itseään sillä lainkaan. Hän katsoi minua ylhäältä alas niin rauhallisesti, että tunsin itseni tavaraksi hyllyssä, ja se tunne ei ollut yhtään niin nöyryyttävä kuin olisin luullut.

”Ei paksu”, hän totesi. ”Mutta pitkä.”

Aloin selittää jotain siitä, miltä hän näytti. Puhuin lantiosta ja rinnoista ja siitä, miten hän oli kävellyt käytävällä päivällä, ja kuulin itse, että lauseet menivät solmuun.

”Älä lässytä”, hän keskeytti. ”Riisu vaatteet ja käy pitkällesi.”

”Tähänkö?”

”Nurmelle. Viltti on penkin päällä.”

Levitin viltin mökin taakse, jossa pensasaita on kahden metrin korkuinen eikä kukaan näe. Riisuin. Elokuun illassa nurmi oli jo kylmä selkää vasten, ja jostain kaukaa kuului radiosta iskelmä, jonka nimeä en ole koskaan tiennyt.

”Kädet sivuille”, Tuija sanoi. ”Et koske itseesi. Haluan nähdä, kuinka kiihottunut sinä oikeasti olet ilman apua.”

Hän tuli seisomaan pääni yli. Katsoin ylös ja näin hänet vasten illan viimeistä valoa, hartiat ja lantio yhtenä tummana muotona taivasta vasten, ja se näky on jäänyt minulle pysyvästi.

”Vedä henkeä”, hän sanoi.

Vedin.

Sitten hän istui kasvoilleni. Ensimmäinen asia oli lämpö ja toinen oli paino. En ollut osannut kuvitella, kuinka paljon ihminen painaa silloin, kun hän todella laskeutuu eikä leiju. Näkökenttä katosi kokonaan. Jäljelle jäi haju, joka oli suolainen ja lämmin ja täysin ihmisen hajuinen, ja tieto siitä, että jos hän ei nouse, minä en pääse pois.

Sen ajatuksen olisi pitänyt pelottaa. Se ei pelottanut. Aloin liikuttaa kieltäni, ja kuulin hänen henkäisevän jossain kaukana pääni yläpuolella, ikään kuin veden alta kuunneltuna. Paino kasvojen päällä ei tuntunut yhtään esteeltä.

Kun ilma alkoi loppua, nipistin häntä reidestä. Hän nousi heti muutaman sentin, antoi minun vetää henkeä ja laskeutui takaisin kasvoilleni. Se toistui koko illan ajan, eikä hän erehtynyt kertaakaan. Kukaan ei ole sen illan jälkeen kuunnellut minua yhtä tarkasti kuin Tuija kuunteli silloin, täysin ilman sanoja.

”Hyvä”, hän sanoi jostain ylhäältä. ”Juuri noin. Älä kiirehdi.”

Otin kiinni hänen lantiostaan ja vedin hänet alemmas. Hän nauroi lyhyesti, ja nauru katkesi kesken.

Sitten hän alkoi liikkua edestakaisin. Nenä, huulet, leuka, kaikki epätasaisuudet vuorollaan. Hän istui kasvoillani nyt koko painollaan ja käytti minua niin kuin ihminen käyttää työkalua, jonka on juuri huomannut olevan täsmälleen oikea. Minä en ollut enää tekemässä mitään. Minä olin paikka, jossa asia tapahtui, ja se oli kiihottavampaa kuin mikään, mitä olin siihen mennessä tehnyt itse.

Välillä hän pysähtyi kokonaan ja jäi vain istumaan paikallaan, ja silloin kuulin oman sydämeni korvissa ja hänen hengityksensä jossain kaukana. Sitten hän liikahti taas puoli senttiä, ja se puoli senttiä oli enemmän kuin kaikki aiempi. Ymmärsin siinä, että hän ei kiirehtinyt siksi että se olisi ollut jokin tekniikka. Hän ei kiirehtinyt siksi, että hänellä oli tarkalleen se mitä hän halusi, ja hän aikoi käyttää sen loppuun asti.

Kädet olivat koko ajan sivuilla nurmella. Kukaan ei ollut koskenut minuun kertaakaan.

Hänen reitensä alkoivat täristä. Ne puristuivat korvieni ympärille niin tiukasti, että radio kolmen palstan päästä katosi kokonaan. Hän sanoi jotain, mitä en kuullut, ja sitten hän tuli, ja kasvojen päällä oleva paino muuttui hetkeksi kaksinkertaiseksi. Minä tulin samaan aikaan, koskematta itseeni, nurmelle ja omalle vatsalleni.

Hän nousi hitaasti ja jäi istumaan viltille viereeni. Yläpuolella oli jo tähtiä sen verran kuin Vallilassa tähtiä näkyy.

”Kello on kymmentä vaille kymmenen”, hän sanoi. ”Grillaatko sinä vielä?”

”Grillaan.”

Grillasin. Söimme makkarat pimeässä kymmenen jälkeen, ja koska siirtolapuutarhassa on hiljaisuus kello kymmenestä, puhuimme kuiskaten kuin kaksi rikollista. Hän kertoi aamuvuoroista, jotka alkavat neljältä, ja miehestä joka ei ollut koskaan kysynyt häneltä mitään kymmenen vuoden aikana. Minä kerroin isästäni ja siitä, miksi olin pitänyt palstan vaikka se maksaa enemmän kuin siitä saa.

”Sinä et kysynyt mitään sinäkään”, hän sanoi. ”Sinä vain teit niin kuin käskettiin.”

”Se oli kai vastaus.”

”Se oli hyvä vastaus.”

Hän lähti puoli kahdeltatoista oman porttinsa kautta, kymmenen metrin päähän, ja se oli jotenkin koko illan huvittavin yksityiskohta.

Sanan luin vasta myöhemmin, eräänä marraskuisena iltana töiden jälkeen. Facesitting. Se kuulosti kylmältä ja englanninkieliseltä eikä muistuttanut mitenkään sitä, mitä elokuun nurmella tapahtui. En ole sanonut sitä sanaa kertaakaan ääneen, en Tuijalle enkä kenellekään muulle. Nipistys reidestä riitti meille molemmille.

Tuijan palsta on edelleen naapurissa. Vesijohto ei ole vuotanut sen jälkeen kertaakaan, mikä on suoraan sanottuna harmi.