Parveke oli liian kapea

Kesäkuussa Jyväskylässä ei tule pimeää, ja se on asia johon Vilja ei ollut kolmen opiskeluvuoden aikana koskaan täysin tottunut. Kello oli yhdeksän illalla, ja Kortepohjan parkkipaikan asfaltti hohti yhä samaa vaaleaa harmaata kuin keskellä päivää. Vastapäisen talon ikkunat olivat auki melkein joka kerroksessa, koska viikko oli ollut poikkeuksellisen lämmin, ja jostain kuului radio jota kukaan ei kuunnellut. Vilja oli lukenut samaa seminaarityötä kolmatta iltaa peräkkäin ja tiesi jo, ettei siitä tulisi sinä iltana valmista. Kun Elina oli kysynyt luennon jälkeen, voisiko hän tulla joskus käymään, Vilja oli sanonut kyllä nopeammin kuin oli tarkoittanut.

Talo oli seitsemänkymmentäluvulta ja kaikki siinä oli mitoitettu jonkun muun kuin asukkaan mukaan. Yksiöt olivat kaksikymmentä neliötä, keittokomero oli komero, ja parvekkeet oli liimattu julkisivuun jälkikäteen niin kapeina, että ne olivat lähinnä muodollisuus. Silti niitä käytettiin joka kesä, koska sisällä ei voinut olla. Vilja oli asunut siinä huoneessa kaksi vuotta ja tiesi tarkalleen, missä kohtaa lattiaa parketti narisi ja mihin aikaan naapurin suihku alkoi kuulua seinän läpi. Naapureita ei silti tuntenut kukaan, koska yksiöissä asuttiin vuosi kerrallaan ja muutettiin pois heti kun löytyi jotain isompaa. Se teki talosta helpon paikan olla, ja samalla paikan jossa kukaan ei erityisemmin katsonut kenenkään perään.

Hän tunsi Elinan sen verran kuin samaa ainetta lukevat tuntevat toisensa: nimeltä, kasvoilta, ja siitä että tämä istui aina eturivissä ja kysyi asioita joita muut eivät kehdanneet kysyä. Sen lisäksi hän tiesi yhden asian jota ei ollut kertonut kenellekään ajattelevansa. Elina seurusteli Joonaksen kanssa, ja Joonas oli ollut Viljan kanssa kaksi vuotta ja kolme kuukautta, kevääseen asti. Se ei ollut päättynyt riitaan eikä oikeastaan mihinkään. Se oli vain hiipunut sillä tavalla kuin asiat hiipuvat, kun toista ei enää katso silloin kun tämä ei katso takaisin.

Elina tuli puoli kymmeneltä ja toi mukanaan pullon valkoviiniä, mikä oli huomaavaisempaa kuin Vilja oli osannut odottaa, koska hänen omansa oli kaapin alahyllyn halpa punaviini jota hän oli aikonut tarjota. He avasivat molemmat. Yksiössä oli tukalaa, koska aurinko oli paistanut ikkunasta sisään koko iltapäivän eikä kolmannessa kerroksessa liikkunut ilma, joten he siirtyivät parvekkeelle heti ensimmäisen lasin jälkeen. Parveke oli reilun metrin syvä ja hieman yli metrin pitkä, ja siihen mahtui kaksi kokoontaitettavaa tuolia vierekkäin sillä ehdolla, ettei kumpikaan levittänyt kyynärpäitään. Pöydälle ei ollut tilaa, joten lasit seisoivat kaiteella.

Elina huomasi heti, että kaiteelle sai myös jalat, ja nosti omansa sinne ilman että kysyi lupaa. Hänellä oli lyhyt hame, kimalteleva ja punertava, sellainen joka nousee joka askeleella hieman ylemmäs, ja sen yläpuolella musta toppi jonka olkaimet kulkivat niskan takaa. Kun hän ojensi jalkansa kaiteelle, se nousi vielä sentin verran. Vilja huomasi sen ja huomasi myös huomaavansa. Hän oli itse farkkushortseissa ja valkoisessa hihattomassa paidassa, ja hänestä tuntui ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, että hän oli pukeutunut kuin joku joka ei odota illalta mitään.

He puhuivat ensin professoreista, ja Elina kuvaili yhtä heistä sanoilla jotka saivat Viljan nauramaan niin että viini melkein läikkyi. Sitten he puhuivat kesätöistä ja siitä kuinka mahdotonta niitä oli saada, ja siinä välissä ehti kulua tunti, ja pullot olivat molemmat puolillaan. Vilja odotti koko ajan, että Elina sanoisi sen minkä takia oli tullut. Hän oli varma, että syy oli Joonas, koska mitään muuta syytä ei voinut olla, ja hän oli varautunut siihen että joutuisi kuuntelemaan jotain mitä ei halunnut kuulla.

Elina kysyi sen suoraan, ilman johdantoa, keskellä lausetta joka oli alkanut jostain aivan muusta. Hän kysyi, miten Vilja oli saanut Joonaksen tyydyttämään hänet kunnolla.

Vilja mietti hetken, kannattaisiko valehdella. Kysymys oli niin suora, että kohteliaisuus olisi ollut sille väärä vastaus, ja Elina oli kuitenkin nähnyt vaivan tullakseen tänne asti. Niinpä hän kertoi totuuden, joka oli se, ettei ollut saanut. Joonas oli hyvä monessa ja huono siinä, ja pahinta ei ollut huonous vaan se että hänen oli täytynyt neuvoa joka kerta uudelleen, ohjata kädellä ja liikkua itse niin että siitä tulisi edes jotain, koska paikallaan makaaminen teki koko asiasta pelkkää hapuilua. Jossain vaiheessa hän oli lakannut pyytämästä, ja sen jälkeen kumpikaan ei ollut ottanut asiaa puheeksi, mikä oli ollut helpotus molemmille.

Elina nauroi sille matalasti ja pitkään, ja sanoi lopettaneensa pyytämisen jo aiemmin kuin Vilja. Hän sanoi harkinneensa vakavasti kurssin ostamista Joonakselle lahjaksi. He keksivät sille yhdessä nimen ja sitten toisen, ja toinen oli niin karkea että Vilja joutui laskemaan lasinsa kaiteelle nauraakseen kunnolla. Sen jälkeen tuli hiljaisuus, joka ei ollut kiusallinen mutta oli jotain muuta kuin edeltävä.

Vilja tunsi jotain outoa. Ilta oli kääntynyt suuntaan jota hän ei ollut osannut ennakoida, hän oli hieman humalassa lämpimässä valossa, ja vieressä puolen metrin päässä istui nainen jonka kanssa hän puhui seksistä. Kesäillassa ei ole juuri mitään sitä jännittävämpää. Ja koska ilta oli sellainen, hän sanoi ääneen senkin, mitä ei ollut sanonut kenellekään: että hän itse tarvitsisi saman kurssin. Että hän ei oikeastaan tiennyt, miten toista naista nuollaan, koska hänellä ei ollut siitä minkäänlaista kokemusta, eikä hänellä ollut oikein kunnollista kokemusta siitä toisinkaan päin. Joonas oli hänen toinen poikaystävänsä, ja edellinen oli ollut vielä huonompi.

Elina käänsi päänsä nopeasti. Hän otti jalat alas kaiteelta, laski lasinsa sen reunalle ja kääntyi tuolissaan niin paljon kuin kapealla parvekkeella pystyi, mikä tarkoitti että hänen polvensa osui Viljan polveen ja jäi siihen. Hän katsoi Viljaa suoraan eikä sanonut mitään noin kolmeen sekuntiin, ja ne kolme sekuntia tuntuivat Viljasta pidemmiltä kuin koko edeltävä tunti. Sitten hän sanoi, ettei Vilja tarvitse kurssia, koska hän voi opettaa kaiken itse.

Viljan vatsassa oli sama tunne kuin hississä joka lähtee liikkeelle liian nopeasti. Hän ei keksinyt mitään sanottavaa. Hänen kätensä olivat sylissä eikä hänellä ollut edes lasia jolla olisi voinut näyttää siltä että kädet ovat käytössä, ja se osoittautui yhdentekeväksi, koska Elina otti molemmat hänen kätensä omiinsa ja kumartui lähemmäs. Liike toi Elinan rinnat Viljan käsivartta vasten, ja siinä asennossa toppi ei enää näyttänyt siltä kuin se olisi valumassa alas, vaan se valui. Vilja näki sen hetken, ja sitten Elina siirsi hänen kätensä siihen mitä hän oli nähnyt.

Hän veti henkeä terävästi. Hän ei ollut koskaan koskenut toisen naisen rintoihin, ja se tuntui aivan toiselta kuin omiin koskeminen, pehmeämmältä ja samalla kiinteämmältä, ja ennen kaikkea siltä että se kuului jollekulle toiselle. Elina piti kätensä hänen kätensä päällä eikä antanut niiden liikkua pois. Hän kysyi, haluaako Vilja. Hän kysyi sen kahdesti, ja toisella kerralla hän kysyi sen tarkemmin: haluatko että näytän sinulle, miltä tuntuu kun joku osaa. Vilja ei saanut hampaitaan auki, mutta hänen päänsä nyökkäsi ilman että hän ehti päättää nyökkääkö se.

Elina laskeutui tuoliltaan, päästi hänen kätensä irti, taittoi oman tuolinsa kokoon ja työnsi sen sisälle huoneeseen yhdellä liikkeellä, kuin olisi tehnyt sen ennenkin. Sitten hän tarttui Viljan tuolin jalkoihin ja käänsi sen narisevasti niin että Vilja istui poikittain parvekkeeseen nähden, selkä seinää vasten, ja polvistui hänen eteensä siihen tilaan joka oli juuri vapautunut.

Vilja aikoi vastustella. Kaide oli umpinaista peltiä vain puoleenväliin asti, ja sen yläpuolella oli avoin ritilä, ja vastapäisen talon ikkunat olivat auki ja alhaalla oli parkkipaikka ja pyörätelineet eikä yö pimenisi lainkaan. Hän ehti ajatella sen kaiken hyvin nopeasti peräkkäin, eikä sanonut mitään.

Elinan kädet olivat viileät. Ne liukuivat reisiä pitkin ylöspäin ja pysähtyivät shortsien päälle, ja aluksi ne vain lepäsivät siinä liikkumatta niin kauan että Vilja alkoi kuulla oman sydämensä. Sitten sormet alkoivat liikkua. Ne painoivat kangasta juuri siitä kohtaa jonka alla oli kaikki, ensin pehmeästi ja tasaisesti, ja sitten Elina raapaisi kynsillään saman kohdan yli kerran. Vilja nykäisi lantiotaan tuolilla eikä pystynyt enää olemaan paikallaan.

Elina avasi vetoketjun ja käski hänen nousta seisomaan. Vilja nousi, ja shortsit tulivat alas, ja hän istuutui takaisin tuolille kuumin kasvoin eikä uskaltanut katsoa alas parkkipaikalle. Hän tiesi, että jos hän näkisi jonkun katsovan, hän ei pystyisi jatkamaan, ja hän tiesi myös, ettei halunnut lopettaa. Niinpä hän katsoi vain Elinaa, joka katsoi häntä alhaalta päin, ja se osoittautui helpommaksi kuin hän oli luullut.

Elina teki sen hitaasti. Hän ei mennyt suoraan sinne minne Vilja odotti hänen menevän, vaan käytti aikaa reisien sisäpinnoilla, ensin toisella ja sitten toisella, ja joka kerta kun hän lähestyi ja kääntyi pois, Viljan hengitys katkesi hieman aikaisemmin kuin edellisellä kerralla. Se oli tarkoituksellista, sen huomasi. Elina ei kiirehtinyt mihinkään eikä antanut Viljan kiirehtiä myöskään, ja kun hän lopulta kosketti kielellään sitä kohtaa josta oli puhuttu koko ilta, se tuli niin myöhään että Vilja päästi äänen jota ei ollut aikonut päästää.

Ja se oli aivan toista kuin mikään mitä Joonas oli tehnyt. Ero ei ollut voimassa eikä nopeudessa. Ero oli siinä, että Elina tiesi koko ajan missä oli, eikä hänen tarvinnut kysyä eikä Viljan tarvinnut neuvoa. Kun jokin toimi, hän jäi siihen. Kun Vilja jännittyi, hän hidasti niin että jännitys purkautui ja alkoi uudestaan kasautua, ja hän teki sen kolme kertaa peräkkäin ennen kuin päästi hänet lähemmäs. Suuseksi oli siihen asti ollut Viljalle asia jonka aikana hän oli miettinyt, kestääkö se vielä kauan. Nyt hän mietti ensimmäistä kertaa, voisiko se kestää kauemmin.

Jossain vaiheessa Elina otti kätensä avuksi, ja sekin oli jotain jota Joonas ei ollut koskaan tehnyt. Hän ei korvannut kädellä mitään vaan käytti sitä samaan aikaan, hitaasti ja ilman että tahti muuttui, ja Vilja tajusi ettei ollut aiemmin tullut ajatelleeksi kahden asian tapahtuvan yhtä aikaa. Kaikki mitä hän oli siihen mennessä pitänyt suuseksinä oli ollut yhden asian tekemistä kerrallaan, ja useimmiten sekin väärässä kohdassa.

Hän tarttui molemmin käsin tuolin reunaan, koska muuta ei ollut mihin tarttua, ja seinän betoni oli hänen selkäänsä vasten viileä. Alhaalta kuului kuinka joku laittoi pyörän telineeseen ja kolisteli lukkoa. Vilja kuuli sen aivan selvästi eikä lakannut kuulemasta sitä koko aikana, ja se että hän kuuli sen, teki kaikesta muusta vielä voimakkaampaa. Hän ymmärsi siinä jotain mitä ei ollut aiemmin ymmärtänyt: että nuoleminen ei ole palvelus jonka toinen tekee, vaan asia jota tehdään yhdessä, ja että hänen oma osuutensa siitä oli koko ajan ollut jäädä pois.

Hän yritti pysyä hiljaa ja epäonnistui siinä kahdesti. Toisella kerralla Elina pysähtyi kokonaan ja odotti, kunnes Vilja katsoi häntä uudelleen, ja vasta sitten jatkoi. Se ei ollut rangaistus eikä leikki. Se oli hiljainen muistutus siitä kumpi päätti tahdin, ja Vilja huomasi hämmästyksekseen, ettei häntä haitannut se lainkaan, vaan että hän odotti seuraavaa pysähdystä melkein yhtä paljon kuin sitä mitä tapahtuisi niiden välissä.

Kun se lopulta tuli, se tuli pitkänä ja hitaana eikä yhtenä aaltona, ja Vilja painoi kämmenensä suulleen liian myöhään. Elina ei nostanut päätään heti. Hän jäi siihen vielä hetkeksi, hitaammin, kunnes Vilja nykäisi häntä hiuksista pois, ja sitten hän nousi polviltaan ja otti lasinsa kaiteelta niin rauhallisesti kuin olisi käynyt hakemassa jotain keittiöstä.

He istuivat parvekkeella vielä pitkään sen jälkeen. Elina toi oman tuolinsa takaisin sisältä ja avasi sen, ja he joivat loput viinistä puhumatta paljon mitään. Vilja tunsi tuulen jalkojensa välissä eikä ollut vieläkään pukenut shortsejaan takaisin, ja jossain vaiheessa hän lakkasi ajattelemasta sitäkin. Vastapäisen talon ikkunat olivat auki niin kuin ennenkin, eikä yksikään niistä ollut sellainen, että olisi voinut varmasti sanoa oliko siinä ollut ketään.

Elina puhui välillä jostain aivan muusta, harjoittelupaikoista ja siitä että hänen pitäisi palauttaa kolme kirjaa ennen kuin kirjasto menisi kesätauolle, ja Vilja vastasi lyhyesti ja odotti koko ajan, että toinen sanoisi jotain tapahtuneesta. Elina ei sanonut mitään. Se osoittautui juuri oikeaksi ratkaisuksi, vaikka Vilja ei olisi osannut sitä itse pyytää.

Vasta ovella, kun Elina oli jo laittanut sandaalit jalkaan, Vilja tajusi ettei ollut vieläkään oppinut mitään siitä mistä oli ollut kysymys, koska koko ilta oli mennyt toisin päin. Hän sanoi sen ääneen. Elina hymyili sille sillä tavalla kuin hymyillään asialle joka on ollut selvä alusta asti.

”Ensi kerralla”, hän sanoi ja veti oven perässään kiinni.