Virkistyspäivä jolle en lähtenyt

En ollut ikinä pitänyt itseäni ihmisenä, joka jää pois virkistyspäivästä. Silti seisoin lokakuun aamuna tyhjässä toimistossa Ruoholahdessa, kun koko muu talo oli jo bussissa matkalla Nuuksioon, ja tiesin tasan tarkkaan miksi.

Sanoin esimiehelle että minulla on kvartaalin luvut kesken. Se oli tavallaan totta. Meillä on se tapa, että virkistyspäivänä kävellään joku merkitty reitti ja syödään makkaraa nuotiolla ja joku ehdottaa aina saunaa, ja joka vuosi minä olen ollut se, joka lähtee mukaan valittamatta. Tänä vuonna en lähtenyt. Kukaan ei kysynyt kahdesti, mikä oli sekä helpotus että jollain tavalla loukkaavaa.

Se oli alkanut kaksi viikkoa aiemmin. Olin ollut myöhään töissä ja luullut olevani yksin. En ollut. Silja oli tullut käytävää pitkin juuri sillä hetkellä, kun olin kaikkein vähiten valmis siihen, ja hän oli katsonut minua pitkään sanomatta mitään. Seuraavana aamuna työpöydälläni oli pieni paperikassi. Sen sisällä oli jotain mustaa ja hyvin vähäistä, ja mukana lappu, jossa luki vain: anteeksi että katsoin. Ei anteeksi että pidin siitä.

Olin kiittänyt häntä käytävällä. Se oli virhe, tai sitten se oli ainoa järkevä asia jonka olen koskaan tehnyt — en ole vieläkään päättänyt. Hän oli nostanut kulmakarvansa ja sanonut, että kiitos ei riitä.

”Sinä olet minulle velkaa”, hän oli sanonut. ”Minä haluan kuvata sinut.”

Olin nauranut. Hän ei ollut.

”Virkistyspäivänä talo on tyhjä”, hän oli jatkanut, ja sitten hän oli kumartunut lähemmäs kuin olisi kertonut jotain palaverin aikataulusta. ”Ole siihen mennessä yhtä siisti kuin viimeksi.”

Ja niin minä olin siinä. Bussi oli lähtenyt puoli kymmeneltä. Kello kävi yhtätoista, valot paloivat puoliteholla, ja koko kerros oli niin hiljainen että kuulin oman sydämeni. Olin vaihtanut aamulla kotona sen mustan päälle. Se tuntui joka askeleella siltä kuin olisin kantanut salaisuutta housujeni sisällä, ja ehkä kannoinkin.

Kuulin oven. Sitten avaimen. Sitten hänen kenkänsä matolla.

Kun Silja tuli sisään, minä lakkasin hengittämästä hetkeksi kokonaan.

Hänellä oli päällään pitkä läpikuultava pusero, jota hän ei ollut vaivautunut napittamaan. Sen alla oli jotain mustaa ja niin vähän, että sitä ei oikeastaan voinut sanoa vaatteeksi. Hänen sukkansa ulottuivat reisille asti ja päättyivät siihen. Hän näytti siltä kuin olisi miettinyt asua kauan ja päätynyt lopulta siihen versioon, joka jättäisi minulle vähiten mahdollisuuksia.

Kädessään hänellä oli pieni kamera.

”Viimeinenkin lähti puoli kymmeneltä”, hän sanoi. ”Ovi on lukossa. Kukaan ei tule. Riisu.”

Nousin. En sanonut mitään, koska en keksinyt mitään sanottavaa joka olisi kuulostanut siltä kuin minulla olisi ollut tilanne hallussa. Avasin paidan napit hitaammin kuin oli tarpeen. Kuulin kameran naksahtavan.

”Jatka.”

Avasin vyön. Housut putosivat matolle, ja minä astuin niistä pois, ja sitten seisoin tyhjän avokonttorin keskellä pelkässä siinä mitä hän oli minulle ostanut. Ikkunoista näkyi harmaa meri ja kaupunki, ja jossain kaukana kulki raitiovaunu, ja täällä sisällä minä olin puolialasti naisen edessä, jonka kanssa olin edellisenä päivänä keskustellut kvartaalin ennusteesta.

Silja kiersi minut. Hän ei koskenut. Hän vain katsoi kameran läpi ja hengitti hieman liian syvään.

”Käänny.”

Käännyin.

”Levitä jalkoja.”

Tein niin, ja silloin hän vihdoin kosketti — tuli taakseni, liu’utti kätensä alas ja otti minusta kiinni niin lujaa että päästin äänen joka ei ollut sana. Hän piti kiinni. Puristus tiukkeni hitaasti, ei kivuliaaksi, mutta juuri sen verran ettei siitä voinut olla ajattelematta mitään muuta.

”Näin minä sinut viimeksi”, hän sanoi korvaani. ”Enkä ole nukkunut kunnolla sen jälkeen.”

Hän päästi irti ja astui taakse.

”Ota se pois.”

Otin. Nyt en ollut enää minkään takana.

”Näytä minulle mitä sinä teit sinä iltana.”

Ja lukija saa nyt tietää minusta sen, mitä en ole kertonut kenellekään: minä tein niin kuin hän käski, enkä epäröinyt sekuntiakaan. Aloin hitaasti, koska hän katsoi, ja koska hän katsoi, se oli parempaa kuin se oli koskaan ollut yksin. Hän kiersi ympärilleni kamera silmällään eikä sanonut mitään pitkään aikaan. Kuulin vain suljinäänen ja oman hengitykseni ja jonkin kaukaisen ilmastointikoneen.

Ajattelin siinä välissä jotain hyvin typerää. Ajattelin, että jos joku tulisi nyt sisään, minä en osaisi selittää tätä millään tavalla joka ei kuulostaisi pahemmalta kuin se oli. Ja heti perään ajattelin, että se on valhe: tämä on tasan niin paha kuin miltä se näyttää, ja minä olen tullut tänne vapaaehtoisesti, ja olen aamulla kotona valinnut mitä puen alle.

Se ajatus ei säikäyttänyt minua. Se teki päinvastaista.

Sitten hän laski kameran pöydälle.

Hän kääntyi ja käveli hitaasti kohti työpöytääni, ja siinä kävelyssä oli jotain, jonka jokainen mies tunnistaa vaikkei osaisi sitä selittää. Hän nojasi pöytään, katsoi olkansa yli ja liikautti lantiotaan kerran, aivan kuin vahingossa.

Siihen loppui se osa päivästä, jossa minä tottelin.

Olin hänen takanaan kahdella askeleella. Työnsin käteni puseron alle ja avasin sen mustan solmun kerralla, ja hän sanoi ”hei, mitä sinä” äänellä jossa ei ollut yhtään vastustusta, ja painoi samalla itseään minua vasten.

Otin hänen rinnoistaan kiinni ja ohjasin hänet kumaraan pöydän yli. Hän päästi äänen joka ei kuulunut toimistoon.

Vein käteni alas. Hän oli märkä jo ennen kuin kosketin, ja kun painoin sormeni oikeaan kohtaan, hänen kätensä lipesivät pöydällä ja hän joutui ottamaan tukea reunasta.

”Nyt”, hän sanoi. ”Älä kysy.”

En kysynyt. Työnsin ohuen nauhan sivuun ja menin sisään hitaasti, koska halusin tuntea sen kokonaan, ja koska hitaus oli ainoa asia jota hän ei ollut minulta sinä aamuna ottanut pois. Hän oli lämmin ja tiukka ja hän vastasi jokaiseen liikkeeseen omallaan.

Jonkin aikaa me olimme aivan hiljaa. Vain hengitys, ja pöydän jalkojen pieni narahdus, ja se ääni jota kaksi ihmistä pitää kun kumpikaan ei halua että joku kuulisi.

Sitten hän otti tahdin haltuunsa. Hän liikkui minua vasten nopeammin kuin minä olisin liikkunut, ja minä annoin sen tapahtua. Toinen käteni pysyi hänen rinnallaan, toinen edessä, ja kun hän lopulta kiristyi ympärilleni, minä menin hänen mukanaan enkä yrittänytkään pidätellä.

Jäimme siihen pitkäksi aikaa. Sitten nostin hänet syliini, kannoin pöydän ympäri ja istuin omalle tuolilleni, ja hän asettui hajareisin päälleni ja laski otsansa minun otsaani vasten.

”Kiva”, hän sanoi hengästyneenä, ”saada joskus tasan niin kuin on itse suunnitellut.”

Minä pysähdyin.

”Suunnitellut?”

”Joka ainoa osa”, hän sanoi, eikä edes yrittänyt näyttää katuvalta. ”Myös se ilta. Minä tiesin että sinä olit vielä täällä.”

”Siitä pitäisi rangaista.”

Hän jäykistyi hetkeksi. ”Ei mitään kovaa.”

Otin hänen nänninsä suuhuni, kiersin sitä kielelläni kunnes hän valitti ääneen, ja purin sitten aivan kevyesti. Hän hätkähti ja melkein nousi seisomaan, mutta ei noussut.

”Oliko se rangaistus?” hän kysyi epävarmana.

”Oli.”

”Se oli aika lempeä.”

”Sinä annoit minulle kaksi viikkoa unettomia öitä”, sanoin. ”En minä sinulle osaa olla vihainen.”

Työpöydälläni oli edelleen puoliksi juotu kahvi, joka oli ehtinyt jäähtyä. Katsoin sitä ja mietin, että se on siinä aivan samanlaisena kuin aamulla, ja että mikään huoneessa ei ollut muuttunut paitsi minä.

Menimme sosiaalitilan pesualtaalle. Siinä oli jotain naurettavaa ja jotain hyvin läheistä samaan aikaan: kaksi aikuista ihmistä kylmän veden äärellä keskellä työpäivää, pyyhkimässä toisistaan pois todisteita. Minä seisoin ja hän polvistui eteeni ja teki sen huolellisemmin kuin oli tarpeen. Sitten minä polvistuin hänen eteensä, ja kun olin melkein valmis, en malttanut olla ottamatta häntä kielelleni, ja hän tuli vielä kerran, kädet minun hiuksissani, selkä kaakelia vasten.

Puin hänet takaisin itse. Solmin sen mustan nauhan, suoristin puseron, ja nautin siitä että sain olla niin lähellä ilman kiirettä.

Kun kurotin omia vaatteitani, hän sanoi: ”Odota. Minulla on jotain.”

Hän kävi eteisessä ja palasi pieni rasia kädessään.

”Kiitos”, hän sanoi. ”Siitä että sain vihdoin tehdä mitä halusin. Ja sinä näytät siinä hyvältä. Tässä on seuraavaa kertaa varten — vielä hieman vähemmän.”

Otin rasian. Se painoi tuskin mitään.

”Entä jos ensi kerralla”, sanoin, ”minä kuvaisin sinut?”

Hän ei vastannut heti. Hän vain hymyili sillä tavalla, jolla ihminen hymyilee kun on jo päättänyt.

Loppupäivä oli outo. Tein töitä ihan normaalisti, avasin taulukon ja korjasin kaavan ja lähetin sen eteenpäin, ja koko ajan tuntui siltä että joku näkisi sen minusta päältä. Kävin kaksi kertaa vessassa vain katsoakseni peilistä, näkyykö.

Ei näkynyt.

Bussi Nuuksiosta palasi kello 16. Me olimme molemmat työpisteillämme yhdeltä, ja kun muut tulivat sisään punaposkisina ja märkinä ja valittaen sadetta, joku kysyi minulta olisiko kannattanut sittenkin lähteä.

Sanoin että ehkä ensi vuonna.