Avain vaimon kaulassa

Maanantaiaamu valkeni harmaana Tampereen yllä, ja Antti istui työhuoneessaan kuulokkeet päässä, etäpalaverin äänet toisessa korvassa ja ajatukset aivan muualla. Teräs painoi jalkojen välissä viileänä ja järkähtämättömänä, ja jokainen liikahdus tuolissa muistutti siitä, mitä hän kantoi vaatteidensa alla. Siihen ei tottunut. Kolmenkaan viikon jälkeen siveysvyöhön ei tottunut, ja juuri se teki siitä niin huumaavan.

Kaikki oli alkanut keväällä, eräänä iltana kun viinipullo oli tyhjentynyt ja puhe oli kääntynyt fantasioihin. Antti oli kiertänyt asiaa pitkään, punastellut kuin koulupoika, ja sanonut sen lopulta ääneen: hän halusi antaa Kristalle vallan. Kokonaan, oikeasti, ei vain leikisti yhden illan ajaksi. Krista oli ollut hetken hiljaa, pyöritellyt viinilasiaan ja katsonut miestään tavalla, jota Antti ei ollut nähnyt vuosiin — pitkään, punniten, hymy suupielessä hitaasti kasvaen. ”Oletko varma, että tiedät, mitä pyydät?” hän oli kysynyt, ja hänen äänensä oli ollut matala ja pehmeä kuin sametti.

Paketti oli saapunut seuraavalla viikolla. Teräksinen siveysvyö, pieni ja ehdoton, ja sen mukana kaksi avainta. Toinen katosi jonnekin, minne Antilla ei ollut asiaa — Krista väitti vieneensä sen pankkiholviin, eikä Antti tiennyt, oliko se totta. Toinen avain jäi riippumaan ohueen kaulaketjuun, joka lepäsi siitä päivästä lähtien Kristan solisluiden välissä kuin koru. Se oli Antin mielestä julminta koko järjestelyssä: avain oli koko ajan näkyvillä, senttien päässä, ja silti yhtä saavuttamattomissa kuin kuu.

Säännöt Krista oli keksinyt itse, ja ne olivat yksinkertaiset. Antti oli valittanut painostaan vuosia ja tehnyt asialle täsmälleen yhtä kauan ei mitään. Nyt vaa’alla oli merkitystä: jos perjantaiaamun lukema oli tavoitteessa, lukko aukesi viikonlopuksi. Jos ei ollut, se pysyi kiinni. ”Minä en rankaise sinua”, Krista oli sanonut ja suudellut häntä otsalle kuin pikkupoikaa. ”Sinä rankaiset itseäsi ihan itse. Minä vain pidän avainta.”

Puhelin värähti pöydällä palaverin loppupuolella. Krista kirjoitti konttorilta lyhyesti ja asiallisesti kuin esihenkilö: kauppalista, muista pyykit. Perässä oli yksi lause, joka sai Antin sydämen lyömään tyhjää. Hoida nuo, niin saat pienen palkinnon. Ruokaostokset olivat aina olleet Kristan hommia, ja he tiesivät molemmat, että tehtävän antamisessa oli kyse jostain muusta kuin maitopurkeista. Antti kiersi kaupan hyllyt ennätysajassa, seisoi kassajonossa lista kourassa kuin mikäkin asioilla juokseva poika ja kantoi kassit kotiin melkein juosten. Koko matkan teräs hankasi ja painoi, muistutti ja lupasi.

Palkinto ei ollut sitä, mitä hän odotti. Muistatko sen sivuston, jonne tein joskus huvikseni profiilin? Krista kirjoitti. Tunnukset ovat sähköpostissasi. Saat lukea, mitä minulle kirjoitetaan. Antti istui koneen ääreen kädet hikisinä. Viestejä oli kymmeniä. Vieraat miehet kehuivat hänen vaimonsa hymyä, sanoivat suoraan mitä haluaisivat tehdä, ja kuvien joukossa oli sellaisia, joita Antti ei ollut koskaan nähnyt. Jokainen viesti kiristi vyötä hieman lisää, kunnes paine muuttui kivuksi ja kipu joksikin muuksi, jolle hänellä ei ollut nimeä. Se oli palkinto ja rangaistus samassa paketissa, ja Krista tiesi sen tarkalleen. Illalla hän vain kohautti olkapäitään ja hymyili sitä hidasta hymyään. ”Halusin, että näet, mitä minulta pyydetään”, hän sanoi. ”Ja että muistat, kenellä tässä talossa on valinnanvaraa.”

Tiistaina Antti puki siveysvyön päälle suorat housut ja meni toimistolle. Hän veti aamupalaverin läpi rauhallisella äänellä, jakoi näyttönsä ja vastasi kysymyksiin, ja koko ajan hänen ihollaan kulki salaisuus, josta kukaan huoneessa ei tiennyt. Tunne oli absurdi ja huumaava yhtä aikaa. Lounaalla hän kirjoitti Kristalle, että illalla hän hyvittäisi mitä tahansa, ihan mitä tahansa. Vastaus tuli kahdessa minuutissa: Tällä viikolla ei muutenkaan tapahdu mitään, kuukautiset alkoivat. Kärsi kauniisti. Antti tuijotti viestiä ja tajusi virnistävänsä yksin työpisteellään kuin hullu.

Keskiviikkoiltana Krista istui sohvalla lyhyt hame jalassa ja jalat Antin sylissä, kun he söivät noutokebabit suoraan pakkauksista. Hän ei tehnyt yhtään mitään — ja teki samalla kaiken. Hän venytteli kuin kissa, antoi hameen nousta juuri sen verran kuin halusi ja katsoi alta kulmien, miten mies kärsi. ”Sinähän hehkut”, hän totesi tyytyväisenä ja nappasi ranskalaisen Antin annoksesta. ”Tällaisena minä sinusta pidän. Nälkäisenä.”

Perjantaiaamuna Antti heräsi siihen, että Krista laittautui. Hän seisoi peilin edessä hame päällään ja veti ylleen korkeavartisia saappaita, joita Antti ei ollut nähnyt sitten viime talven. ”Entisten työkavereiden illallinen, muistathan”, Krista sanoi peilikuvalleen ja käänsi sitten katseensa mieheensä, joka makasi sängyssä kuin halvaantunut. ”Punnitsitko itsesi?” Antti nyökkäsi. Vaaka oli näyttänyt aamulla reilun kilon liikaa, ja he tiesivät sen molemmat. Kuukautiset olivat loppuneet edellisenä päivänä, joten vaaka oli ainoa, mikä enää seisoi heidän välissään — ja se riitti Kristalle mainiosti. Krista käveli sängyn viereen, kumartui suutelemaan häntä ja antoi avaimen heilahtaa ketjussaan Antin kasvojen yllä. ”Harmi”, hän kuiskasi. ”Nähdään illalla.”

Siitä tuli viikon pisin päivä. Antti yritti tehdä töitä ja ajatteli saappaita, hametta ja sitä, kuka illallisella istuisi hänen vaimonsa vieressä ja kaataisi tälle viiniä. Hän muisti erään entisen kollegan, jonka nimi oli vuosien varrella vilahdellut Kristan puheissa vähän liian usein, ja tunsi jonkin kylmän liikahtavan rinnassaan. Iltapäivällä puhelin välähti kerran: Täällä on tylsää ilman sinua. Ehkä. Se yksi sana, ehkä, teki tehtävänsä paremmin kuin mikään kokonainen lause. Mustasukkaisuus ja kiihko sekoittuivat toisiinsa niin, ettei niitä erottanut enää toisistaan, ja teräs piti huolen siitä, ettei mikään päässyt purkautumaan. Puoli yhdeksältä illalla ulko-ovi kävi.

Krista näytti siltä kuin ilta olisi kuulunut hänelle. Posket punoittivat viileästä ilmasta ja viinistä, ja saappaat kopisivat eteisen lattiaan tahdissa, joka nosti Antin sohvalta vaistomaisesti. Hän ehti puoliväliin eteistä, kun Krista pysäytti hänet kohotetulla kädellä. ”Odota.” Hän riisui takkinsa kaikessa rauhassa, ripusti sen naulaan ja katsoi miestään pitkään, silmissä pilke, joka lupasi ja pidätteli samaan aikaan. ”Hae hierontaöljy. Minä haluan pitkän, perusteellisen hieronnan. Ja riisuudu itsekin.”

Makuuhuoneessa paloi vain yöpöydän lamppu. Krista riisuutui alusvaatteisilleen ja kävi vatsalleen lakanalle, ja Antti aloitti hartioista, öljy lämpimänä kämmenissään. Hän kulki selkää pitkin hitaasti, painoi peukalot selkärangan uriin ja kuunteli, miten vaimon hengitys pehmeni tyynyä vasten. Öljy kiilsi lampun valossa ihoa vasten, ja huoneessa tuoksui manteli ja Kristan hajuveden jäänne. Antti hieroi ristiselän, pakarat ja reidet takaa, kiireettömästi, niin kuin oli käsketty, vaikka hänen omat kätensä tärisivät. Hän istui polvillaan Kristan reisien vieressä pelkkä teräs yllään, ja jokainen sively kiertyi takaisin hänen omaan vartaloonsa, jonne se ei mahtunut. Kolme viikkoa patoutunutta halua etsi tietä ulos, eikä sitä ollut. Krista huokaili pehmeästi, venyi hänen käsiensä alla ja antoi hänen tehdä työtä — sillä työtähän se oli, ja he molemmat nauttivat siitä, että se oli.

Sitten Krista kääntyi kyljelleen, avasi kaulaketjunsa ja ojensi avaimen. ”Ota se pois.” Antin kädet tärisivät niin, että pieni avain kilisi terästä vasten ennen kuin löysi lukon. Lukko napsahti, ja vyö irtosi kolmen viikon jälkeen. Helpotus oli niin raju, että hänen täytyi hengittää hetki silmät kiinni. ”Kylpyhuoneeseen”, Krista sanoi lempeästi mutta jämäkästi. ”Peseydy. Kaapissa on se voide — levitä reilusti. Ja tule sitten jatkamaan siitä, mihin jäit.”

Voide oli tatuointiliikkeestä ostettu puudutevoide, ja Antti tiesi tarkalleen, mitä varten se oli. Kolmen viikon jälkeen hän ei olisi kestänyt kymmentäkään sekuntia. Puudutettuna hän kestäisi — ja juuri siksi Krista sen vaati. Hänen nautintonsa ei ollut tämän illan ohjelmassa. Hän oli väline, ja ajatus kiihotti häntä enemmän kuin hän kehtasi itselleen myöntää.

Kun hän palasi, Krista oli riisunut loputkin ja makasi selällään tyynyjä vasten, polvi koholla, katse raskaana. ”Jatka hieromista”, hän sanoi. ”Edestä.” Antti valutti öljyä kämmenilleen ja aloitti jaloista, nilkoista ylöspäin, ja Kristan hengitys muuttui sitä syvemmäksi, mitä ylemmäs hänen kätensä kulkivat. Kun sormet sivelivät reiden sisäpintaa, Krista tarttui häntä hiuksista ja veti suudelmaan, joka ei jättänyt tulkinnanvaraa. ”Suullasi”, hän kuiskasi huulia vasten. ”Nyt.”

Antti laskeutui vaimonsa jalkojen väliin ja maistoi tämän. Krista oli märkä ja kuuma, ja ensimmäinen hidas veto kielellä sai hänet huokaamaan ääneen. Antti nuoli pitkään ja hartaasti, kuunteli jokaista henkäystä, oppi uudelleen sen rytmin, jonka kolme viikkoa oli vain terävöittänyt. Kristan sormet kiristyivät hänen hiuksissaan, lantio alkoi liikkua hänen suutaan vasten, ja sitten koko vartalo jännittyi kaarelle ja purkautui pitkään, väristen, huokaus muuttui huudoksi joka täytti makuuhuoneen. Antti ei lopettanut ennen kuin viimeinenkin väre oli laantunut.

”Kondomi”, Krista sanoi hengästyneenä ja kurotti yöpöydän laatikkoon. ”Ja sitten sisään. Hitaasti.” Antti työntyi vaimoonsa varovasti, ja tunne oli voiteen ja kumin läpi vaimea kuin muisto — mutta se riitti, se oli enemmän kuin kolmeen viikkoon mikään. Krista kietoi jalat hänen ympärilleen ja otti vastaan jokaisen työnnön, ja pian hän käski kääntyä, nousi konttausasentoon ja painoi kasvot tyynyyn. ”Kovempaa”, hän vaati, ja Antti totteli, ja Krista tuli toisen kerran niin, että sängynpääty kolahti seinään.

Kun Antin oma hengitys alkoi tihentyä, Krista tunsi sen ennen häntä. Hän irrottautui yhdellä liikkeellä ja työnsi miehen selälleen. ”Ei vielä”, hän sanoi, nousi hajareisin Antin päälle ja otti tämän sisäänsä omassa tahdissaan. Hän ratsasti hitaasti, sitten kiihtyen, kämmenet Antin rinnalla, ja otti kolmannen orgasminsa kuin jotain, mikä kuului hänelle — ja se kuuluikin. Hän painui hetkeksi miehensä rintaa vasten, hengitti raskaasti ja naurahti pehmeästi. ”Tämä oli hyvä ilta.”

Sitten hän nousi pois. Antti jäi makaamaan kivikovana, koko vartalo yhtä sykettä, ja katsoi, miten vaimo keräsi hiuksensa niskaan. ”Entä minä?” hän sai sanotuksi. Krista istahti sängyn reunalle ja silitti hänen poskeaan, melkein hellästi. ”Sinä painoit tänä aamuna kilon liikaa”, hän sanoi. ”Sovittu on sovittu. Ensi perjantaina punnitaan uudestaan.” Hän suuteli miestään otsalle ja nousi. ”Käy viileässä suihkussa. Kun olet rauhoittunut, laitat sen takaisin. Avain on siellä, missä aina.”

Lauantai kului kuin sumussa. He kävivät kävelyllä Pyynikin harjulla, joivat kahvit näkötornin juurella ja puhuivat kaikesta muusta paitsi edellisestä illasta, ja silti se oli läsnä jokaisessa katseessa. Antti huomasi seuraavansa vaimoaan kuin ensitreffeillä: kaulan kaarta, hymyä, ketjua joka vilahti huivin alta. Krista huomasi sen kyllä. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen askeleensa muuttui kevyemmäksi, ja illalla hän nukahti tyytyväinen hymy huulillaan, käsi Antin rinnalla kuin omistuskirjoitus.

Sunnuntai-iltana Antti yritti vielä kerran. Hän hiipi vaimonsa taakse keittiössä, suuteli niskaa ja antoi käsien vaeltaa, ja Krista nojautui hetkeksi taaksepäin häntä vasten — ja irrottautui sitten, kääntyi ja näpäytti häntä rintaan. ”Se oli tämän viikon osalta tässä”, hän sanoi. ”Maanantaina saat uuden tavoitteen. Ja Antti —” hän nosti kaulaketjua sormellaan, ja avain kimmelsi lampun valossa, ”— yritä nyt vähän. Minä haluan taas oikean miehen sänkyyni, en pelkkää kieltä.”

Yöllä Antti makasi pimeässä vaimonsa vierellä ja kuunteli tämän tasaista hengitystä. Lukko oli painunut viileänä paikalleen, napsahdus oli kuulunut pimeässä kuin piste lauseen perään, ja jossain lakanoiden alla, senttien päässä hänen kasvoistaan, lepäsi avain ketjussaan. Hän tajusi hymyilevänsä. Vaaka odotti kylpyhuoneen lattialla, ja perjantaihin oli neljä yötä.