Arkipäivä Imatralla

Ajan Lappeenrannasta Imatralle kymmeneltä aamulla. Tie on märkä ja harmaa. Pelloilla on vielä lunta, asfaltilla ei enää mitään. Otin vapaapäivän keskellä viikkoa, koska en enää jaksa. Ero oli kuusi viikkoa sitten ja muutto kolme.

Kylpylän parkkipaikka on neljäsosaksi täynnä. Pukuhuoneessa ei ole ketään. Vaihdan uimahousut ja jätän kassin kaappiin. Peilin ohi kävellessä katson itseäni pidempään kuin on tarpeen. Olen laihtunut. Se ei ole ollut tarkoitus.

Isossa altaassa on kolme eläkeläistä ja yksi äiti lapsineen. Uin altaan päästä päähän neljä kertaa. Sitten menen höyryyn.

Höyryhuoneessa istuu yksi mies, joka lähtee pian pois. Sen jälkeen olen siellä yksin. Istun ylimmällä penkillä, kunnes en enää tiedä, kuinka kauan olen istunut.

Kun tulen ulos, kello on vähän yli kaksitoista. Isossa altaassa on enää se sama äiti lapsineen. Silloin näen hänet.

Hän seisoo altaan reunalla ja kuivaa hiuksiaan pyyhkeeseen. Musta uimapuku. Suunnilleen oman ikäiseni, ehkä vähän vanhempi. Hän katsoo minua sen verran kauan, ettei sitä voi sanoa vahingoksi. Sitten hän hymyilee ja kävelee ulko-ovea kohti.

Jään seisomaan altaaseen. En tiedä, luinko tilanteen oikein vai keksinkö sen. Kuusi viikkoa eron jälkeen en luota omaan tulkintaani lainkaan. Mutta ulkona on lämmintä vettä ja kylmää ilmaa. Se on riittävä syy mennä ulos.

Terassin perällä on kaksi pientä poreallasta. Niiden ympärillä on kuusiaita, joka on istutettu juuri siksi, ettei terassille näy. Ilma osuu märkään ihoon niin, että se sattuu. Juoksen viimeiset metrit.

Hän istuu oikeanpuoleisessa altaassa. Höyry nousee suoraan ylös, koska tuulta ei ole. Hän kääntyy ja siirtyy sivummalle.

”Käy istumaan”, hän sanoo. ”Täällä on tilaa.”

Laskeudun veteen. Vesi on kuumempaa kuin sisällä, ja se tuntuu heti pohkeissa.

”Oletko yksin?” hän kysyy.

”Olen.”

”Minäkin. Kolmatta päivää.” Hän kääntää kasvonsa minua kohti. ”Varasin huoneen enkä kertonut kenellekään, missä olen. Se oli koko idea.”

”Toimiiko se?”

”Toimi kaksi päivää.” Hän hymyilee. ”Nyt alkaa käydä pitkäksi.”

”Mitä olet tehnyt kolme päivää?”

”Uinut. Lukenut. Nukkunut kymmeneen.” Hän kohauttaa olkapäitään veden alla. ”Kaikkea sitä, mitä kotona ei ehdi.”

”Eikö se ole juuri se mitä hait?”

”Oli. Kaksi päivää.” Hän katsoo minua sivusta. ”Kolmantena alkaa kuulla oman äänensä.”

Kerron, että olen muuttanut kolme viikkoa sitten yksiöön. En kerro muuta. Hän ei kysy lisää eikä ryhdy säälimään. Se on ensimmäinen kerta koko kevään aikana, kun joku jättää sen tekemättä.

”Heli”, hän sanoo ja ojentaa kätensä veden alla.

”Aleksi.”

Kättely veden alla on typerää, ja me molemmat naurahdamme sille. Hänen kätensä ei lähde pois. Se jää lepäämään reidelleni.

Istumme siinä. Pinnan yläpuolella kaikki on aivan tavallista. Kaksi ihmistä porealtaassa juttelemassa niitä näitä. Pinnan alla hänen kätensä liikkuu ylemmäs, hitaasti, senttiä kerrallaan.

”Sano, jos haluat, että lopetan”, hän sanoo.

”En halua.”

Työnnän käteni hänen uimapukunsa alle. Hän on märkä tavalla, jota altaan vesi ei selitä. Hän vetää henkeä terävästi ja kääntää kasvonsa kaulaani vasten.

Hän avaa reisiään sen verran kuin altaassa mahtuu. Etsin sormella ja löydän. Hän nyökkää kerran, silmät kiinni.

Vesi kuplii ympärillämme ja peittää liikkeen kokonaan. Kukaan lasiovesta katsova ei näkisi mitään. Hän pitää toista kättään altaan reunalla ja toista minun reidelläni, ja se käsi puristuu joka kerta, kun osun oikeaan.

”Tuosta”, hän sanoo hyvin hiljaa. ”Älä muuta mitään.”

En muuta mitään. Hänen lantionsa alkaa liikkua kättäni vasten.

”Hiljaa”, hän kuiskaa. ”Ääni kantaa aidan yli.”

Hän tulee muutamassa minuutissa. Reidet puristuvat käteni ympärille. Koko keho jäykistyy ja pysyy siinä kolme sekuntia. Sitten hän nauraa hiljaa olkapäätäni vasten.

”En suunnitellut päivääni näin”, hän sanoo.

Kuusiaidan takaa ei kuulu askeleita. Terassin ovi ei käy kertaakaan.

Istumme vielä hetken paikallamme. Hänen kätensä palaa reidelleni, mutta se ei tee enää mitään.

”Sinun vuorosi”, hän sanoo. ”Mutta ei täällä.”

”Missä sitten?”

”Nouse ylös, niin näytän.”

Nousen seisomaan. Hänen katseensa käy vyötäröni alapuolella eikä palaa ylös kiireesti.

Sitten hän nousee itse ja pyyhkii vettä silmistään.

”Käytävän perällä on vanhat suihkut”, hän sanoo. ”Siellä ei käy kukaan.”

Menen perässä. Suihkut ovat allasosaston puolella, eivät pukuhuoneissa, ja siltä ajalta, kun kylpylä rakennettiin. Kaksi riviä vastakkain, väliseinät välissä, lamppu palaa vain joka toisessa. Kaakelit ovat jalkapohjia vasten liukkaat. Haisee kloorilta.

Hän vetää minut viimeisen väliseinän taakse ja laskee uimapukunsa olkaimet alas. Vesi tulee päälle lämpimänä. Hänen ihonsa on altaan jäljiltä kuumempi kuin vesi.

Hän seisoo aivan lähellä ja antaa veden valua välissämme. Hänen kätensä kulkee rintakehältäni alas ja pysähtyy uimahousujen reunaan.

”Sinä olet ollut aika kauan yksin”, hän sanoo.

”Kuusi viikkoa.”

”Se näkyy.” Hän ei sano sitä ilkeästi. ”Ei ole kiire mihinkään.”

Hän vetää housut alas ja minä potkaisen ne jalkojeni alta sivuun. Hän suutelee kaulaani. Hän ei kiirehdi lainkaan. Sitten hän laskeutuu polvilleen.

Katson ylös kaakeleita ja kuuntelen käytävää. Kaukaa kuuluu veden liikettä altaiden puolelta. Perälle ei tule kukaan.

Pidän kiinni väliseinästä, koska kaakeli on liukas ja polvet eivät oikein kanna. Vesi valuu selkää pitkin alas. Hän pitää kättään lantiollani koko ajan, ja se on ainoa asia, joka pitää minut pystyssä.

Hän ei katso muualle kuin minuun. Siihen menee vähemmän aikaa kuin haluaisin, ja sanon sen ääneen. Hän ei siirry pois.

Sen jälkeen hän nousee ja huuhtoo suunsa suihkun alla.

”Kolmas kerros”, hän sanoo. ”Enkä ole vielä lähelläkään valmis.”

Haen tavarani kaapista ja puen päälleni nopeammin kuin koskaan. Hissi tuntuu hitaammalta kuin mikään hissi ennen tätä.

Huoneessa hän ei sytytä valoja. Verhot ovat auki. Ulkona on kirkas ja väritön maaliskuun päivänvalo. Sitä riittää joka nurkkaan.

”Onko sinulla kondomia?” kysyn.

”Ei ole. Onko sinulla?”

”Ei.”

Hän istuu sängyn reunalle ja katsoo minua suoraan.

”Kävin testeissä tammikuussa”, hän sanoo. ”Uuden suhteen takia, joka ei sitten alkanut. Ei mitään.”

”Minä kävin helmikuussa. Eron jälkeen. Kaikki puhdasta.”

”Selvä.” Hän ei kysy todistetta, enkä minä tarjoa. ”Sitten päätä sinä.”

”Minä päätän, että jäädään.”

Hän vetää minut sängylle. Laskeudun hänen jalkojensa väliin. Aloitan hitaasti, sillä haluan sen kestävän. Hän maistuu kloorilta ja sen alla joltain aivan muulta.

Löydän kohdan, joka saa hänet nostamaan lantiotaan. Pysyn siinä enkä vaihda mihinkään. Työnnän kaksi sormea sisään ja käännän ne ylöspäin. Sormenpäät painavat etuseinämää.

Molemmat kädet tarttuvat hiuksiini.

En kiirehdi. Vaihdan kielen ja sormien tahtia niin, ettei kumpikaan ole ennakoitavissa. Hän yrittää nostaa lantiotaan minua vastaan, ja minä painan kämmenellä hänet takaisin alas.

”Sinä teet tuon tahallasi”, hän sanoo hampaiden välistä.

”Teen.”

”Jatka. Älä missään tapauksessa lopeta.”

Hänen äänensä ei muistuta sitä, mikä hän oli terassilla. Hengitys menee lyhyeksi. Hän puristaa sormieni ympärillä nopeasti useaan kertaan.

”Odota”, hän sanoo yhtäkkiä. ”Odota, siirry vähän.”

Hän työntää kasvoni kauemmas omalla kädellään. Sitten häneltä pääsee ääni kesken lauseen, ja neste purskahtaa lämpimänä leualleni ja kaulalleni. Se osuu kaulaan asti ja valuu solisluulle. Vedän sormet pois, ja toinen aalto purskahtaa perässä ja leviää lakanoille.

Hengästyneenä hän nauraa kattoon.

”Anteeksi”, hän sanoo.

”Älä pyydä anteeksi.”

”Se on tapahtunut minulle kerran aiemmin.” Hän kohottaa päätään. ”Oletko nähnyt sitä ennen?”

”En.”

”Sitten varmistetaan, ettei se jäänyt vahingoksi.”

Hän kääntyy toisin päin ja asettuu päälleni. Ottaa minut suuhunsa. Minä saan hänet takaisin sinne, mihin jäimme, ja tällä kertaa tiedän tarkalleen, mitä teen.

Toinen kerta tulee nopeammin. Hän irrottaa otteensa kesken kaiken ja painaa otsansa reiteeni. Se ruiskahtaa suoraan kasvoilleni ja hiuksiini. Tyyny on sen jälkeen läpimärkä.

Kumpikaan ei sano mitään. Kumpikaan ei keksisi, mitä sanoa.

Kylpyhuoneesta tulee pyyhe, jonka hän levittää märän kohdan päälle. Se on täysin arkinen liike, ja juuri siksi se on hetken hankala.

”Tuo on kolmas pyyhe”, hän sanoo. ”Siivooja tekee omat johtopäätöksensä.”

Sitten hän tulee takaisin sängylle ja asettuu kylkiasentoon minua vasten. Hänen ihonsa on kuuma ja hiukset yhä märät. Hän ottaa käteni ja laittaa sen takaisin reisiensä väliin, ei tehdäkseen mitään, vaan pitääkseen sen siellä.

”Odota hetki”, hän sanoo. ”Se on vielä ihan liikaa.”

Odotan. Tunnen kämmentä vasten, miten sykähtely hidastuu vähitellen.

Hän kääntyy takaisin ympäri ja vetää minut päälleen. Menen sisään yhdellä liikkeellä. Hän on kuuma ja täysin auki, ja hän päästää äänen, joka ei ole sana.

Aloitan hitaasti. Polvet nousevat ylemmäs, ja nilkat ottavat kiinni selästäni. Jokainen liike menee syvemmälle kuin edellinen.

Verhojen raosta tuleva valo osuu häntä poikittain vyötärön kohdalle. Katson sitä enkä pysty katsomaan muualle. Hän huomaa sen ja hymyilee silmät kiinni.

”Mitä?” hän kysyy.

”Ei mitään. Katson vain.”

”Katso sitten kunnolla.” Hän nostaa itsensä kyynärpäiden varaan. ”Ja jatka samalla.”

”Kovempaa”, hän sanoo. ”Ei tarvitse varoa.”

Nostan hänen toisen jalkansa olkapäälleni. Sängynpää kolahtaa seinään kerran, ja me molemmat pysähdymme kuuntelemaan. Seinän takaa ei kuulu mitään. Hän alkaa nauraa, ja se nauru katkeaa kesken, kun jatkan.

Työnnän käteni väliimme ja etsin saman kohdan sormella. Hän kiristyy ympärilläni heti. Se tuntuu kämmenessä ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, ja sitten se ruiskahtaa uudelleen, kolmannen kerran, meidän molempien reisille.

Ehdin kysyä, vedänkö pois.

”Sisään”, hän sanoo. ”Minä sanon, jos jokin on toisin.”

En kestä sen jälkeen montaa liikettä. Painan syvälle ja jään siihen, ja hän vetää minut kiinni itseensä molemmin käsin. Tunnen, miten hän puristaa ympärilläni vielä kerran.

Jään hänen päälleen makaamaan, kunnes hengitys tasaantuu. Lakanat ovat märät reilusti laajemmalta alueelta kuin osaisin kuvitella.

Laukusta löytyy kaksi vesipulloa, ja hän ja juo omansa melkein kerralla tyhjäksi.

”Kolmekymmentäneljä”, hän sanoo. ”Sinä?”

”Kolmekymmentäyksi.”

”Hyvä.” Hän ojentaa toisen pullon. ”Tämä osuus ei ollut missään suunnitelmassa. Mutta en aio pyytää sitä anteeksi.”

Loppupäivä menee siinä huoneessa. Syömme kuuden aikaan alhaalla ja palaamme ylös.

Illalla teemme sen vielä kahdesti. Toisella kerralla hän on päällä ja ottaa oman aikansa, ja minä pidän käsiäni hänen lanteillaan enkä puutu tahtiin.

”Sinä opit nopeasti”, hän sanoo jälkeenpäin pimeässä.

”Hyvä opettaja.”

”Älä imartele.” Hän kääntyy kyljelleen. ”Sano ennemmin, tuletko ensi kuussa uudestaan.”

”Tulen.”

Aamulla hän saattaa minut hissille kylpytakissa. Aulassa on aamiaisjonoa ja kaksi bussilastillista eläkeläisiä.

”Aja varovasti”, hän sanoo. ”Tie on jäinen aamulla.”

”Ajan aina varovasti.”

”Etkä aja.” Hän hymyilee. ”Mene nyt.”

Numerot vaihdetaan hissin ovella, kun ovi on jo puoliksi kiinni.

Ajan kotiin vaihtamaan vaatteet ja ilmoitan työmaalle, että tulen vasta yhdeksältä. Kukaan ei kysy syytä. Märkä pyyhe on kassissa vielä illalla.

Tapaamme kevään aikana vielä kolmesti, aina Imatralla ja aina arkena. Se ei muutu miksikään muuksi. Kummallakaan ei ole siihen tarvetta.

Kylpylässä käyn edelleen. Ne kaksi pientä allasta ovat yhä terassin perällä kuusiaidan takana. Maaliskuisena keskiviikkona siellä ei ole ketään. Se on hyvä tietää.