Kuinka pitkään kestät

Oulussa oli lokakuu, ja Vesa oli ollut yksin niin monta perjantaita peräkkäin, ettei hän enää laskenut niitä. Televisiosta ei tullut mitään, kaverit olivat perheidensä kanssa, ja rahaa ulos lähtemiseen ei ollut ennen seuraavaa palkkapäivää. Hän oli tehnyt tästä jo rutiinin: keitti kahvia liian myöhään illalla, avasi läppärin sohvalla ja selasi sivustoja, joilla ei ollut mitään syytä olla. Se ei ollut yksinäisyyttä siinä mielessä kuin sana yleensä tarkoittaa. Se oli enemmän tapa, johon oli jäänyt kiinni huomaamatta.

Keskustelusivusto oli sellainen, jossa ihmiset kirjoittavat toisilleen asioita, joita eivät sanoisi ääneen. Vesa oli avannut siellä muutaman keskustelun ja lopettanut ne kaikki, koska hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Sitten yksi jatkui. Nimi oli Riikka, ja hän kirjoitti pitkiä viestejä ilman kiirettä, ikään kuin hänellä olisi ollut koko ilta aikaa eikä mitään muuta tekemistä. Ensin puhuttiin säästä ja työstä ja siitä, miksi Oulussa on lokakuussa aina tuulista. Se oli tylsää tavalla, joka rauhoitti.

Kolmannen tunnin kohdalla aihe kääntyi, eikä kumpikaan tehnyt sitä erityisen taitavasti. Riikka kirjoitti, että hänen edellinen suhteensa oli päättynyt keväällä, ja että syy oli osittain se, ettei hän ollut saanut sanottua, mitä halusi. Vesa kysyi, mitä hän olisi halunnut sanoa. Vastausta ei tullut. Minuutit kuluivat, ja Vesa ehti ajatella, että hän oli mennyt liian pitkälle ja pilannut ainoan illan, jolla oli ollut jotain sisältöä.

Sitten viesti tuli, ja siinä ei ollut vastausta. Siinä oli puhelinnumero ja kaksi lausetta. Kirjoittaminen käy hitaaksi. Soita, jos uskallat.

Puhelin oli ollut samalla pöydällä koko illan, eikä Vesa ollut ajatellut sitä kertaakaan. Nyt se oli yhtäkkiä esine, jolla oli paino. Hän tajusi, ettei ollut soittanut kenellekään vieraalle vuosiin, ja että kaikki hänen viime aikojen puhelunsa olivat olleet joko työasioita tai äidille. Numero istui ruudulla eikä tehnyt mitään. Se vain odotti, että joku päättäisi jotain.

Vesa katsoi numeroa pitkään. Kirjoittaminen oli ollut turvallista siksi, että sanan sai poistaa ennen lähettämistä, eikä ääni antanut sitä mahdollisuutta. Hän ehti keksiä neljä syytä olla soittamatta ja hylätä ne kaikki. Lopulta hän nousi seisomaan keittiössä, koska istuminen olisi tuntunut liian sitoutuneelta.

Hän soitti seisaaltaan ja nosti puhelimen korvalle, ja siinä lyhyessä hetkessä ennen ensimmäistä soittoääntä hän toivoi, ettei kukaan vastaisi. Sitten hän toivoi päinvastaista. Kummankin toiveen ehti ajatella loppuun asti ennen kuin puhelin alkoi soida, ja se kertoi hänelle jotain siitä, kuinka hitaasti aika kulkee silloin, kun sitä ei voi peruuttaa.

Puhelu yhdistyi. Toisesta päästä kuului ääni, joka oli matalampi kuin viestien perusteella olisi arvannut, ja se sanoi vain hei. Vesa kuuli itsensä sanovan nimensä ja kuuli samalla, miten kuivalta se kuulosti. Riikka nauroi hiljaa, ja se nauru oli ensimmäinen asia sinä iltana, joka meni suoraan läpi.

He puhuivat aluksi samoista asioista kuin chatissa, mutta ne kuulostivat erilaisilta ääneen sanottuina. Vesa huomasi kuuntelevansa taukoja enemmän kuin sanoja. Riikka puhui hitaasti ja jätti lauseiden väliin tilaa, ja siinä tilassa ehti aina ajatella jotain, mitä ei olisi kannattanut ajatella. Jossain vaiheessa hän kysyi, muistiko Vesa vielä kysymyksensä. Vesa sanoi muistavansa.

”Vastaan siihen nyt”, Riikka sanoi. ”Mutta vastaan omalla tavallani, ja se tarkoittaa, että sinä teet niin kuin minä sanon. Jos se ei käy, sanot sen nyt.”

Vesa sanoi, että se käy. Hän sanoi sen liian nopeasti ja kuuli sen itsekin.

”Mene makuuhuoneeseen ja käy sängylle. Älä koske itseesi. En ole vielä sanonut, että saat.”

Se oli ensimmäinen kerta, kun Vesa tajusi, ettei tämä ollut sitä, mitä hän oli kuvitellut puhelinseksin olevan. Hän oli olettanut sen olevan kahden ihmisen yhtäaikaista kiirettä, kahta ääntä, jotka yrittivät päästä samaan paikkaan mahdollisimman pian. Tämä oli päinvastaista. Riikka ei ollut kiireinen lainkaan. Hän kuvaili omaa huonettaan, kertoi, mitä hänellä oli päällään ja missä järjestyksessä hän aikoi ottaa ne pois, ja jokaisen lauseen jälkeen hän piti tauon, joka oli juuri hiukan liian pitkä.

Vesa makasi pimeässä ja kuunteli. Ääni kuvasi villapaidan vetämistä pään yli, sen jälkeen tulevaa hetkeä, jolloin ilma tuntui iholla, ja sitä, miten hän ei ollut pukenut rintaliivejä, koska ei ollut aikonut nähdä ketään. Vesa huomasi kätensä liikkuvan ja pysäytti sen, koska lupaa ei ollut tullut. Se pysäyttäminen oli hänelle uutta, ja se teki kaikelle jotain, mitä hän ei osannut nimetä.

Riikka kysyi väliin asioita, jotka eivät liittyneet mihinkään: pidätkö hitaasta, oletko tehnyt tätä ennen, mitä ajattelit ensimmäisenä, kun näit numeron. Vesa vastasi rehellisesti, koska valehteleminen olisi vaatinut enemmän keskittymistä kuin hänellä oli jäljellä. Jokaisen vastauksen jälkeen Riikka oli hetken hiljaa, ja niissä hiljaisuuksissa Vesa huomasi jännittävänsä sitä, oliko vastaus ollut oikea. Se oli naurettavaa, ja hän tiesi sen, eikä se muuttanut asiaa mitenkään.

”Hengität kovempaa”, Riikka sanoi. ”Se kuuluu tänne asti. Älä vielä.”

Puhelin oli kuumentunut Vesan poskea vasten, ja hän vaihtoi sen toiselle korvalle vain siksi, että se antoi hänelle jotain tekemistä. Riikka huomasi tauon. Hän kysyi, mitä Vesa juuri teki, ja Vesa vastasi totuudenmukaisesti, ja Riikka sanoi, että hyvä, koska hän halusi tietää jokaisen pienenkin liikkeen. Se oli outo lause miehelle, joka makasi pimeässä huoneessa yksin, mutta se piti paikkansa: Riikka tiesi tarkalleen, missä Vesa oli, koska hän kertoi sen itse.

Hän jatkoi. Hän kertoi housuista ja siitä, miten hän kääntyi selin, vaikka kukaan ei nähnyt, ja miten se tuntui silti eri asialta kuin paikallaan pysyminen. Hän kuvasi käsiään reisillä ja sitä, miten hitaasti ne nousivat. Väliin hän esitti kysymyksiä, joihin Vesan piti vastata ääneen, ja vastaaminen oli vaikeampaa kuin hän oli odottanut, koska oma ääni paljasti tarkalleen, missä kohtaa hän oli.

Toisen kerran, kun Vesa yritti, Riikka kuuli sen liikkeestä eikä äänestä. ”Sanoin ei”, hän sanoi, ja siinä äänessä ei ollut ankaruutta vaan huvittuneisuutta, ja se oli pahempi. ”Sinä saat, kun minä sanon. Se on koko juttu. Jos annan luvan heti, tästä tulee viiden minuutin puhelu ja me molemmat unohdamme sen huomenna.”

Se osui johonkin. Vesa makasi hiljaa ja tajusi odottavansa lupaa enemmän kuin mitään muuta ja sen, että odottaminen oli tehnyt luvasta arvokkaamman kuin se olisi ollut alussa. Riikka tiesi sen. Hän oli tiennyt sen koko ajan, todennäköisesti siitä hetkestä asti, kun hän kirjoitti numeronsa viestikenttään sen sijaan, että olisi vastannut kysymykseen.

Kerran Vesa oli vähällä lopettaa. Ei siksi, että se olisi tuntunut väärältä, vaan siksi, että odottaminen alkoi käydä raskaammaksi kuin mikään, mitä hän oli illalta kuvitellut. Hänen peukalonsa haki puhelimen reunasta lopetusnappia ja jäi siihen. Riikka kuuli hiljaisuuden ja tunnisti sen oikein. ”Älä”, hän sanoi, eikä siinä ollut käskyä vaan pyyntö, ja se toimi paremmin kuin käsky olisi toiminut. Vesa siirsi peukalon pois.

Puhelimen toisesta päästä alkoi kuulua muutakin kuin puhetta. Riikan lauseet lyhenivät ja niiden väliin tuli hengitystä, ja jossain kohtaa hän lakkasi kuvailemasta ja alkoi vain kertoa, mitä oli tekemässä. Se oli suorempaa kuin mikään, mitä hän oli sanonut aiemmin, ja juuri siksi se toimi. Vesa kuunteli ääntä, joka ei enää esittänyt mitään.

”Nyt”, Riikka sanoi. ”Nyt saat.”

Loppu tuli molemmille nopeasti ja melkein samaan aikaan, eikä kumpikaan sanonut sen aikana mitään käyttökelpoista. Vesa kuuli oman nimensä kerran, ja se oli outoa, koska Riikka oli sanonut sen aiemmin illalla eri äänellä ja se oli tuntunut silloin vain nimeltä.

Vesa makasi selällään ja kuunteli omaa hengitystään, joka rauhoittui hitaammin kuin hän olisi uskonut. Puhelin oli valunut tyynylle hänen kädestään, ja hän nosti sen takaisin korvalle ilman kiirettä. Toisessa päässä kuului kahinaa, sitten tyyntä. Kumpikaan ei sanonut mitään noin puoleen minuuttiin, ja ensimmäistä kertaa sinä iltana hiljaisuus ei ollut kenenkään työkalu.

Hiljaisuus jatkui. Yhteys pysyi auki, ja siinä hiljaisuudessa oli jotain paljon henkilökohtaisempaa kuin missään, mitä oli juuri tapahtunut. Kumpikaan ei sulkenut puhelinta. Vesa kuuli, miten Riikka veti peiton päälleen ja asettui kyljelleen.

”Sinä olet oikeasti hyvä siinä”, Vesa sanoi lopulta.

”Missä?”

”Odottamaan.”

Riikka nauroi taas hiljaa, ja tällä kertaa nauru oli väsynyt. He puhuivat vielä hetken tavallisia asioita, sitä, että kello oli paljon ja molemmilla oli aamulla jotain. Vesa tajusi, ettei hän tiennyt Riikasta juuri mitään. Hän ei tiennyt tämän sukunimeä, ammattia, eikä sitä, missä päin kaupunkia tämä asui. Hän ei myöskään ollut varma, haluaisiko hän tietää, koska tuntemattomuus oli ollut osa sitä, miksi se toimi.

Myöhemmin, kun Vesa mietti iltaa uudestaan, hän palasi aina samaan kohtaan. Se ei ollut loppu eikä mikään yksittäinen asia, jonka Riikka oli sanonut. Se oli hetki, jolloin hän itse oli ottanut käden pois ja jäänyt odottamaan lupaa, jota ei vielä tullut. Sitä ennen hän oli luullut, että puhelinseksi on kahden ihmisen mielikuvitusta samaan aikaan, ja että puhelimen tehtävä on vain kuljettaa ääntä. Sen jälkeen hän tiesi, että kyse on siitä, kumpi päättää milloin.

Ennen kuin puhelu päättyi, Riikka sanoi vielä yhden asian, ja hän sanoi sen samalla rauhallisella äänellä, jolla oli sanonut kaiken muunkin sinä iltana.

”Ensi kerralla en anna lupaa ollenkaan. Katsotaan, kuinka pitkään kestät.”